Joululomasta

Joululoma on nyt ohi ja olen nyt ollut Kanadassa reilut 2 viikkoa. Ehdin nähdä lähes kaikki tutut loman aikana, ja yleisesti ottaen koko reissu oli onnistunut. Eikä mikään ollut oikeastaan muuttunut, vaikka sitä pelkäsinkin. Väiskin asunto oli samannäköinen kuin lähtiessäni (vaikka Antti yrittikin väittää että oli tehnyt suuria muutoksia), ja Josie tuntui muistavan minut. Joulua vietettiin melkein täysin samalla tavalla kuin viime vuonna, koko perhe koossa ja joulukuusikin pystyssä! Osa kavereistani oli armeijassa suurimman osan loman ajasta, joten heitä ei nähnyt, mutta muuten ystävät eivät olleet muuttuneet. Ensimmäiset hetket heidän kanssaan tuntuivat kummallisilta, koska emme olleet nähneet niin pitkään aikaan, mutta nopeasti unohdin koko Kanadan ja tuntui kuin olisin ollut Suomessa koko tämän ajan. Kun muu perhe lähti joulun jälkeen Kemijärvelle, minä jäin Väiskin asunnolle Josien kanssa, ja huomasin että minulla oli ollut ikävä yksinoloa. Kun elää dormi-elämää kämppiksen kanssa, ei ole juurikaan mahdollisuutta olla yksin. Kaikki paikat ovat yleisessä käytössä, ja omassa huoneessakin on melkein aina ihmisiä. Toinen mukava asia Suomessa olossa oli se, että keskustaan pääsi nopeasti ja helposti, heti kun joku soitti ja pyysi tapaamaan. Täällä tulee harvemmin käytyä missään, kun ystävät asuvat samassa rakennuksessa ja kestää puoli minuuttia kävellä heidän luokseen.

Oli ikävää lähteä loman jälkeen Suomesta, jättää kaikki kaverit, koira ja tutut maisemat. Nyt oli kuitenkin paljon helpompaa lähteä kuin kesällä, kun tiesi että Montrealissakin on paljon kavereita odottamassa ja elämä täällä on tullut tutuksi. Tänne oli mukava tulla takaisin pitkän (n. 20h) matkan jälkeen, oli kiva nähdä taas kaikkia tuttuja täällä, ja oli mukavaa huomata että Laird Hall tuntui kodilta. Nyt täällä oleminen tuntuu taas normaalilta, vaikka muistot oivariinista, ruisleivästä ja ratsastuksesta ovat vielä tuoreena mielessä. Kiitos kaikille joita tapasin lomalla, oli ihana tavata! Nähdään taas kolmen kuukauden päästä!

Thanksgiving

Pääsin viime viikolla pitkästä aikaa viettämään ihan aitoa amerikkalaista thanksgivingiä Andrean perheen kanssa. Pakkasimme auton takakontin täyteen ruokaa torstaiaamuna, haimme Andrean isoäidin ja poikaystävän ja suuntasimme kohti New Hampshirea jälleen. Joka vuosi Andrean äidinpuoleinen suku kerääntyy sinne viettämään thanksgivingiä yhdessä. Saavuimme puolenpäivän aikaan ensimmäisinä vieraina, koska ruoanlaitossa kaivattiin apua. Pikkuhiljaa serkkujen ja tätien määrä talossa kasvoi, kunnes lopulta kaikki olivat paikalla. Kolmen maissa ruoka oli valmista ja yhteensä 17 henkeä kerääntyi pöydän ääreen syömään.

Kuten kuuluukin, tarjolla oli kalkkunaa, perunamuusia, bataattimuusia ja muita vihannesruokia. Kaikki oli herkullista ja täyttävää. Ruoan jälkeen nuorempi sukupolvi hätyytettiin keittiöstä, sillä välin kuin jälkiruokaa valmistettiin. Jälkiruoaksi oli perinteiden mukaan erilaisia kurpitsaherkkuja ja muita kakkuja. Kaikkea ruokaa jäi kamalan paljon - jokainen perhe sai jämiä mukaansa - ja jokainen poistui täyden vatsan ja hyvän mielen kera.

Seuraavana päivänä vietimme vähemmän virallista thanksgivingia Trevorin äidin luona. Sinne kerääntyi Andrean kavereita, jotka tapasin ensimmäistä kertaa, ja valmistimme yhdessä perunoita, kalkkunaa ja kastiketta. Thanksgiving on monille amerikkalaisille vuoden tärkein juhla, ja minä ainakin tulen muistelemaan tämän vuoden thanksgivingia hyvällä.

(Tämä juttu tulee pari viikkoa myöhässä. Luulin julkaisseeni tekstin, mutta ilmeisesti painoinkin "tallenna" nappia. Pahoitteluni.)

Matka Maineen

Tänä viikonloppuna oli jo amerikkalaisen thanksgivingin vuoro. Tämä tarkoittaa sitä, että Laird Hall tyhjeni huomattavasti kun kaikki amerikkalaiset menivät koteihinsa viettämään sitä, ja useimmat kanadalaiset lähtivät ihan vaan sen takia että niin moni oli poissa. Andrea kutsui minut Maineen viettämään kunnon amerikkalaista thanksgivingia perheensä kanssa. Ystäväni Joel asuu lähellä Andreaa New Hampshiressa ja kutsui tyttöystävänsä sinne viikonlopuksi, ja Andrean poikaystävä Trevor oli käymässä viime viikolla McGillissä.

Niinpä keskiviikko-aamuna Andrea, Trevor, Joel, Ana ja minä pakkauduimme Andrean autoon ja suuntasimme kohti Amerikkaa. Matka sujui mukavasti ja ongelmitta Andrean ja Joelin vuorotellessa kuskina, ja 5 tunnin ajon jälkeen saavuimme Joelin kotiin New Hampsherissa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä kävi toisen kotona. Tuntuipa kummalliselta ajatella, että vaikka tunsimme toisemme niin hyvin ja asuimme yhdessä, emme olleet koskaan edes nähneet missä toiset asuvat. Jätimme Joelin ja Anan sinne ja jatkoimme kolmisteen matkaa.

45 minuutin päästä olimmekin jo Mainessa ja vietyämme Trevorin kotiin, saavuimme Andrean etupihalle. Koti on vain parisataa metriä rannasta alueella, jossa monet taloista ovat pelkästään kesäisin käytössä. Minulle on kerrottu, että ennen kaikki talot olivat enintään kaksikerroksisia puutaloja, mutta nyt tänne on ruvennut muuttamaan rikkaampia perheitä jotka rakennuttavat isompia ja hienompia taloja. Shryockit asuvat talossa, joka on juuri ja juuri tarpeeksi iso neljälle hengelle. Sen jälkeen kun molemmat lapset muuttivat kotoa, Andrean vanhemmat ovat asuneet täällä kahdestaan koiran ja neljän kissansa kanssa. Tämä on oikein viihtyisä ja soma koti, mutta nyt ymmärrän kuinka iso muutos dormiin muuttaminen oli Andrealle.

Kun saavuimme perille, Andrean isä oli valmistanut meille päivällisen, eikä kummankaan meistä tarvinnut edes ajatella ruoanlaittoa tai tiskausta. Saimme nukkua kunnon yöunet erillisissä huoneissa ja aamulla käydä yksityisessä kylpyhuoneessa suihkussa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta näistä on valtavasti iloa kun on tottunut dorm-elämään.

Arkipäivän ongelmat

Joka päivä kokee samoja arkisia ongelmia joita Suomessakin täytyy miettiä.

Herätyskello on tunnetusti useimpien nuorien pahin vihollinen. Se soi aina liian aikaisin, ja torkkua pitää painaa ainakin kolme kertaa ennen kuin huomaa että on oikeasti pakko nousta tai tulee kiire. Luentosalit ovat niin lähellä, että on helppo nousta jopa 10 minuuttia ennen luentoa, vaikka tietääkin että se tarkoittaa kiireistä ja epämielyttävää aamua. Minä tarvitsen aamupalan joka päivä, joka vaikeuttaa myöhään heräämistä vielä enemmän. Useimmiten nappaan bagelin ja teen luennolle mukaan, ja olenkin huomannut että vedenkeittimestä on viimeisen 1,5 vuoden aikana tullut oleellinen osa elämää.

Joka aamu toivon, että joku niistä kolmesta suihkusta jossa lämpötila pysyy tasaisena on vapaana. Jossei ole, pitää päättää kestääkö käydä suihkussa vasta aamuluennon jälkeen, vai kestääkö sen että suihku vaihtelee kuumasta kylmään. Suihkun jälkeen vaatteiden valinta on vaikea päätös. Ulkona lämpötila kylmenee koko ajan, mutta sisällä lämmittimet toimivat täydellä teholla. Matka luentosaleihin on lyhyt (ulkona täytyy olla alle 5 minuuttia) joten sitä varten tuntuu turhalta pukeutua lämpimästi kun sisällä kuitenkin joutuu riisua ulkovaatteet.

Ruoka hankaloittaa elämää jatkuvasti. Totuin Töölössä siihen että joka ilta täytyy tehdä itse ruokaa, eikä aina jaksa. Joskus tulee syötyä pakasteruokaa tai pelkkää leipää päivälliseksi. Täällä on sama ongelma, mutta lounas pitäisi myös keksiä jostain itselle joka päivä ja jääkaappitilaa on rajoitetusti, joten ylimääräinen ruoka yleensä menee hukkaan. Kämppiksestä on tässäkin asiassa paljon hyötyä. Voi sopia kuka tekee ruokaa milloinkin, ja kahden ihmisen annos on helpompi tehdä kuin yhden.

Siivoaminen ja pyykien peseminen on myös paljon helpompaa kaksin. Töölössä en millään jaksanut pestä pyykkejä vaikka puhtaat vaatteet uhkasivat loppumaan, mutta kun kämppis pesee pyykkejä, itsekin motivoituu. Pesukoneeseen muutenkin usein jää tilaa, joka täyttyy sitten toisen ihmisen vaatteista. Siivoaminen on myös asia joka jäi helposti tekemättä Töölössä. Andrea kuitenkin pitää huolen siitä, että meidän huone siivotaan ainkin pinnallisesti joka päivä ja kunnolla kerran viikossa. Joka aamu petaamme sänkymme ja joka toinen päivä on minun vuoroni tiskata astiat. Pitää kyllä myöntää että tuntuu hyvältä kun on siisti huone, etenkin kun vierailee toisten huoneissa, joissa vuodevaatteet ja tiskit lojuvat missä sattuu. Luulen, että on helpompi siivota dormi kuin oma makuuhuone kotona, koska dorm on ainoa huone, jota ei jaa muiden kanssa. Kotona voi olla olohuoneessa jos makuuhuone on sotkuinen, mutta täällä ei oikein ole muuta paikkaa jossa voisi olla yksin. Dormit ovat myös sen verran pieniä, että jos edes sänky on jäänyt petaamatta, koko huone näyttää sotkuiselta, eikä huoneessa viihdy.

Autosta hyötyä

Kun Andrea tuli takaisin thanksgiving viikonlopun jälkeen, hän toi auton mukanaan. Tämä helpottaa elämäämme suunnattomasti. Ennen olimme täysin bussien varassa. Busseja on helppo käyttää, mutta ne rajoittavat tekemisiä paljon, koska niillä kestää kauan matkustaa kaikkialle, pitää vaihtaa busseja ja niihin on pakko ehtiä.

Kerroin aikaisemmin, että tältä kampukselta kulkee bussi suoraan ruokakaupan luo keskiviikkoisin. Tällöin on kuitenkin aika ikävä käydä ruokakaupassa, koska on kiire ehtiä bussiin, ja ruokakauppa on täynnä opiskelijoita etsimässä ruokaa. John Abbottin opiskelijat käyvät samassa ruokakaupassa noin tuntia ennen meitä, niin valikoimatkin ovat melko huonot. Elokuviin mennessä pitää valita elokuva, joka loppuu ennen iltaseitsemää että ehtii viimeiseen bussiin. Samoin viimeinen bussi mallista lähtee ennen kuin kaupat sulkevat. Tuntuu hyvältä, että - vaikkei oikeasti menisi minnekään kovin usein - on vapaus käydä missä vaan kaupassa koska vaan, huolehtimatta siitä ettei jaksa kantaa kasseja bussissa tai siitä ettei ehdi viimeiseen bussiin.

Andrea toi myös poikaystävänsä kotoa thanksgiving viikonlopun jälkeen. Kun seuraavana viikonloppuna hänen piti lähteä takaisin kotiin, oli huomattavasti halvempaa ostaa bussilippu Vermontin Burlingtonista, ja ajaa Vermontiin, kuin mennä bussilla suoraan Montrealista. Ajoimme Andrean ja hänen poikaystävänsä kanssa siis Amerikkaan ja takaisin viime sunnuntaina. Lähdimme 8.30 aamulla ja olimme takaisin huoneessamme klo 14 maissa. Rajan ylittäminen molempiin suuntiin oli helppoa. Edessämme oli vain 2 autoa eikä rajavartiat kysele paljoa kun on todistus siitä että käy koulua McGillissä. Minä olin kuitenkin vaikeampi tapaus kuin Andrea, koska olen USAn permanent resident, mutta kotini on Suomessa ja asun Montrealissa. Sen kummempia ongelmia ei ollut kuin hämmennystä minun tilanteeni takia. Rajan ylitys molempiin suuntiin kesti alle 20 minuuttia.

Ihmeellistä että saatoimme käydä toisessa maassa ja tulla takaisin ennen kuin useimmat kavereistamme olivat edes heränneet.

Manaus

Manaus oli enimmäkseen sellainen kuin olin kuvitellut sen olevan äidin ja isän kuvausten perusteella. Ihmiset puhuvat vain portugalia ja ovat melko köyhiä, ilma on kuuma ja kostea, eikä kaupungissa ole paljoakaan tekemistä. Vaikka osasin odottaa sitä, oli kummallsta olla niin selkeästi osa vähemmistöä, kun kukaan ei puhu tuttua kieltä ja kaikki ovat ruskeaihoisia. Oli outoa ajatella, että vanhempani asuvat siellä, ja sellaista se on heille joka päivä. Minun piti aina välillä muistuttaa itseäni siitä, että olen vanhempieni kotikaupungissa, enkä eksoottisella lomalla. Tiet olivat minusta yllättävän hyväkuntoisia vaikka kukaan ei tuntunut piittaavan liikennesäännöistä. Pelästyin päivittäin kun autot vaihtoivat kaistoja miten sattuivat ilman vilkkuja ja puolet autoista ajoi muuten vaan turvallisesti keskellä kahta kaistaa.

Jokiristeily oli ainutlaatuinen, upea kokemus, jonka tulen muistamaan varmasti aina. Tärkeämpää kuitenkin oli nähdä missä ja miten äiti ja isä asuvat. Vaikka Ponta Negran blogia päivitetään ahkerasti (kiitos siitä) ja jutut ovat kuvaavia, Manauksessa käyminen oli kuitenkin oleellista kaiken ymmärtämiseen. Se on mukava paikka ja ihmiset ovat ystävällisiä, mutta ymmärrän hyvin, ettei siellä hirvittävän montaa vuotta viihdy ellei ole jotain tekemistä eikä osaa portugalia.

Matka sujui hyvin ja oli todella kiva nähdä perhettä, mutta oli myös kiva tulla takaisin. Vajaan kahden kuukauden aikana Mac kampus on muuttunut kodiksi, oli ehtinyt tulla vähän ikävä huonetta ja ihmisiä.

Valmistautumista

Viimesen kuukauden aikana ei olekaan tullut päivitettya blogia kun on ollut paljon touhuamista. Ensimmäiset kokeet olivat kaksi viikkoa sitten. Biologian ja fysiikan midtermeihin valmistauduimme siis tietämättä oikein mitä odottaa. Biologiassa pidettiin luentosalissa 50 minuutin koe, jossa piti lyhyesti selittää termejä. Fysiikan koe oli stressaavampi tilanne. Kahden tunnin koe (40 monivalinta kysymystä) "tanssisalissa", jossa kaikkien kokeiden pitäisi olla. Se on iso kylmä tila, jossa oli 150 pulpettia ja 5 valvojaa.

Samalla kun täällä valmistauduttiin kokeisiin, valmistauduttiin myös kanadalaiseen thanksgivingiin. Sen kunniaksi maanantain luennot oli peruttu ja useimmat opiskelijat olivat lähdössä kotiin keskiviikon kokeen jälkeen. Minä olin lähdössä tapaamaan vanhempia Manaukseen aikaisin torstai aamuna. Ennen sitä piti kuitenkin etsiä terveysklinikka ja varata aika keltakuumerokotukselle, ja pestä pyykit että olisi matkalla jotakin puhdasta päällepantavaa.

Keltakuumerokotus oli helppo homma kun sain päätettyä mihin Montrealin kolmesta mahdollisesta paikasta halusin mennä. Pyykit oli vaikeampi juttu. Jokaisessa kerroksessa on pesukone ja kuivauskone - huhun mukaan ensimmäisessä kerroksessa on kaksi kutakin. Jos joku on jo käyttämässä koneita, voi omat pyykit laittaa viereen jonottamaan, ja toivoa että viesti menee perille. Yleensä joku kuitenkin ehtii pesukoneelle pari minuuttia aiemmin ja laittaa omat vaatteensa pesuun. Tämä siis jos koneet sattuvat toimimaan. Meidän kerroksella pesukone on ollut rikki puolet kerroista kun olen sitä koittanut käyttää.

En saanut pyykkejä pestyä ennen lähtöäni. Onneksi on kämppis, joka on tuonut koko valtavan vaatevarastonsa kotoa, on samaa kokoa, ja lainaa vaatteitaan enemmän kuin mielellään.