Kuvia

Tätä klikkaamalla kai näkee kaikki Intian kuvat mitä olen laittanut nettiin, vaikkei osaisikaan käyttää Facebookia.

Kertomuksia kentältä

Lennon lähtö myöhästyi aamulla kahdella tunnilla moottorin vian takia.  Monet olivat tästä varsin närkästyneitä, mutta mulle se oli vain hyvä asia.  Sain nukkua pidempään ja 8 tunnin odottelu Heathrow'ssa kutistui kuuteen tuntiin.  Nyt istun täällä tutulla kentällä tutussa terminaalissa, tosin uudessa kahvilassa.  Yleensä käyn Giraffe-ravintolassa syömässä, ja nytkin teki kamalasti mieli niiden vohvelia jogurtin, marjojen ja hunajan kera.  Eivät vaan suostuneet myymään kun ei kuulemma ollut enää aamiaisaika.  Toisaalta ehkä se on ihan ok kun ei oikeastaan ollut nälkäkään.  Löysin sopivan syrjässä sijaitsevan Bagel Streetin, jossa on paljon tyhjää, mukavaa istumatilaa.  Ostin itselleni teen, joka maksoi £1.70, tasan sen verran kuin minulta brittikolikoita löytyi.  Maksoin sitä paitsi kympin siitä, että saan käyttää nettiä koko päivän joten on ihan kiva että löytyi paikka jossa on pöytäkin...

Järkyttävää ajatella, että taas on kesä mennyt vilauksessa ohi ja huomenna alkaa koulu.  (Nyt kuulutetaan muuten sattumalta Chennain lentoa.)  On ollut kyllä aika täydellinen kesä.  Toukokuussa vietin oikeastaan ensimmäistä kertaa kesää Kanadassa, ehdin tottua farmin elämään ja huomata, että todellakin viihdyn siellä.  Sitten vanhemmat tulivat käymään, Isä ensimmäistä kertaa sinne muuton jälkeen.  Suomessa kesäkuussa ehdin purjehtia ihan kunnolla, tavata kaikkia tuttuja ja jopa tylsistyä.  Ja Intia.  Se onkin aivan omassa luokassa.  Ne kaksi kuukautta tulee ehdottomasti elämään mielessäni aivan ainutlaatuisina.  Kaikki mitä tehtiin, oli minulle uutta ja hauskaa, ja kaksi kuukautta kului niin nopeasti ettei ollut aikaakaan pitkästyä.  

Kaikki mitä näin ja koin Hand in Handissa oli tietysti kasvattavaa ja mielenkiintoista, ja niistä kokemuksista tulee varmasti olemaan hyötyä tulevaisuudessa.  Samoin kaikki matkat olivat onnistuneita ja hauskoja, minusta aina on jännittävää käydä uusissa paikoissa.  Kuitenkin se, mitä ikävöin eniten, on se arkinen elämä.  Joka aamu kuljin Babun kyydissä Isän kanssa tehtaalle (1,5h), join kupposen kahvia ja jatkoin Hand in Handin toimistolle (1h, jolloin Babu laittoi omat CD:t soimaan).  Illalla ja viikonloppuisin käytiin erilaisissa ravintoloissa syömässä, jotka tulivat tutuiksi, tai syötiin kotona Isän tekemää ruokaa.  Katsottiin paljon Jeeves + Woosteria, juotiin paljon teetä.  Käytiin klubilla uimassa (ei lopulta kovin usein, mutta opinpa silti "oikean" uimatyylin), aamulla ratsastamassa.  Olin kipeä useampaan otteeseen Intiassa, äitien luonteeseen kuuluu lapsista huolenpito silloin.  Nyt olen taas flunssainen, mutta kukaan ei kysy mitä voisi tuoda, haluaisinko teetä, otinko lääkkeet.  Koulussa kukaan ei edes huomaa jos on ollut poissa luennolta - ei heru sympatiaa.  

Varmasti jos olisin viettänyt 3kk Suomessa vanhempien kanssa, olisin välillä kaivannutkin omaa rauhaa. Tuolla kuitenkin on vähän vähemmän tekemistä, eikä todellakaan ollut mitään, mitä olisin mieluummin tehnyt yksin.  Ymmärrän Äitiä, kun se kertoo että välillä käy tylsäksi kun kaikki pitää tehdä yhdessä, koska ei oikein ole ketään muuta.  Olimme kolmikko, ja se oli ihan luonnollista.

Olen myös todennut, että vanhempia (ja oikeastaan kaikkea muutakin) arvostaa enemmän kun he ovat kaukana.  Ihmiset, jotka opiskelevat lähellä kotia käsittääkseni kyllästyy vanhempiin paljon nopeammin.  Mutta kun asuu kaukana, ei ole edes mahdollisuutta piipahtaa syömässä tai käydä kotona halaamassa vanhempia (tai koiraa!) kun on ikävää.

Suomessa!

Ajattelin tehdä radikaalin tempun ja kirjoittaa tuoreista tapahtumista.  Aina tuntuu siltä, että pitäisi kirjoittaa asioita siinä järjestyksessä missä ne tapahtuu.  Valitettavasti jos ei heti tapahtumien jälkeen kirjoita blogia, alkaa kertyä muutakin kerrottavaa ja lopulta joko kertoo pelkkiä vanhoja juttuja, tai ei kirjoita ollenkaan.  Esimerkiksi nyt tuntuu siltä, etten voi kirjoittaa kuluneesta viikosta ennen kuin olen myös kirjoittanut blogin Rajasthanista, Singapore/Hongkong/Kiina matkasta, viimeisestä päivästä Chennaista, ja koko Intian kokemuksesta.  Tuntuu kuitenkin aika vaivalloiselta kirjoittaa nelisen blogijuttua, ihan vaan jotta pääsisin kertomaan mitä nyt teen.  Enkä kuitenkaan saisi kaikkia niitä kirjoitettua, joten tämän viikon kertomiset jäisivät taas todennäköisesti myöhemmälle päivämäärälle...

Nyt en siis ole Intiassa, Singaporessa, Hongkongissa, Kiinassa tai missään eksoottisessa paikassa.  Nyt olen Suomessa.  Saavuin sunnuntai-iltana ja lähtö on tiistaina aamulla.  Ajattelin, että viikko on ihan kiva - sinä aikana ehtii tehdä kaikkea tarpeellista, nähdä kaikki tutut ja loikoilla kotona tekemättä mitään.  Ajattelin väärin.  Viikko on todella lyhyt aika ja joka päivä on ollut ravaamista eri paikoissa.  Olen käynyt noutamassa ajokortin (voimassa vuoteen -59!), jättämässä hakemuksen kansainvälistä korttia varten, käynyt kampaajalla, apteekissa, leffassa, tavannut erinäisiä kavereita, vienyt kuulokkeet korjaukseen, ja eilen pidettiin täällä rapujuhlat.  Näiden lisäksi olen toki syönyt, vienyt koiraa ulos, ja nukkunutkin välillä.  Tänään sitten pidän makoilupäivän, joka on mielestäni ihan oikeutettua, etenkin kun olen nyt (taas!!) kipeänä.  Sitä paitsi kirjoitanhan blogia, ja toivorikkaasti ajattelin myös saada opintotukipaperit hoidettua sekä Intian kuvat käytyä läpi.  Saa nähdä.

No joka tapauksessa on todella kiva olla Suomessa, vaikka kiireistä onkin.  On kiva viettää aikaa Helsingissä, nähdä tuttuja kasvoja, vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa, puhua ja kuulla suomea, ja ylipäätään olla niin tutussa paikassa.  Poissaollessa aina ehtii tapahtua jotain uutta (esim. kolmosen ei-enää-niin-uusi ratikkareitti on minulle aivan käsittämätön), mutta palaaminen tuntuu aina yhtä kodikkaalta.  

Nyt on vielä pari päivää aikaa, jolloin on tarkoitus nähdä loputkin tärkeät ihmiset ja hoitaa viimeiset tekemiset pois alta.  Tiistaina olenkin sitten illalla (Kanadan aikaa) taas toisessa kodissa toisella puolella maailmaa, ja keskiviikkona alkaa koulu.  Ja niin uudet kiireet alkavat.

Sri Lanka

Viikonloppuna olimme tosiaan Sri Lankassa.  Vielä lentokentälle saapuessa oli epäselvää minne oikein oltiin menossa ja mitä tekemään.  Olimme kyllä katsoneet kylän kartasta ja tiesimme, että tulisimme ratsastamaan ainakin pari tuntia joka päivä.  Aloitetaan kuitenkin siitä lentomatkasta, joka olikin melkoinen kokemus.  Kone oli yhtä iso kuin se, jolla lennetään Lontoosta, ja olikin aivan täysi.  Matkustajat eivät vaan olleet mitään turisteja, vaan ilmeisesti sari-kauppiaita jotka ostavat sarinsa Intiasta ja myyvät sitten Sri Lankassa.  Kuin ryhmä lapsia jotka ovat menossa luokkaretkelle - jatkuvasti oltiin seisoskelemassa käytävillä, siirtelemässä kamoja hyllyillä, huutelemassa koneen toisessa päässä istuvalle kaverille... Oikein kävi sääliksi lentoemäntiä, jotka koittivat ylläpitää jonkinlaista kuria.  Jossain vaiheessa joltain paloi pinna ja kuului "This is outrageous!  I am trying to serve coffee and the seatbelt light is on.  PLEASE SIT DOWN!"  Joka oli tietysti todella hassua käytävillä seisovien matkustajien mielestä.

No joo, kun sitten saavuttiin kentälle ja oltiin haettu matkatavarat, oli vastassa isäntämme ja aloitettiin parin tunnin matka kohti Kalpitiyaa.  Vaikka kello oli lähemmäs yötä ja oli pimeää, ehdittiin kovasti ihmetellä kuinka tavattoman siistiä näytti olevan!  Kahden maissa aamuyöllä olimme perillä majoituksessamme, ja menimme suoraan nukkumaan jotta saisi edes vähän unta ennen kello seitsemän aamiaista.  Aamiaisen jälkeen oli hevoset valmiina odottamassa.  Isältä kysyttiin pärjääkö orilla, johon vastasi myöntävästi, vaikkei varmasti ole koskaan sellaisella ratsastanut.  Heti satulaan päästyään, ori nousikin takajaloilleen pari kertaa, ja tyyppi selässä vaan istui siellä tyynenä kuin sitä tapahtuisi useinkin. Pakko myöntää että olin aika huolestunut alkuun että mitäköhän tästä oikein tulee.  Orilla ei yleensä ratsasta muut kuin kokeneet ratsastajat (siis tietääkseni lähinnä olympiatasolla), sillä testosteronin ansiosta ne ovat ruunaa ja tammaa agressiivisempia ja vahvempia, ja muutenkin vähän hankalia.  Tämä hevonen kuitenkin osottautui oikein lempeäksi ja oli isän mukaan kivoin hevonen, millä on ikinä ratsastanut.  Kävi myöhemmin ilmi, että ori vain hermostui minun hevosen lähettyvillä, koska se oli tamma joka olisi pitänyt astuttaa.

Tässä koko porukka.  Isä, majoituksen omistaja, äiti, Premadasa-ratsastuskoulun pitäjä, minä. Ja viisi hevosta.

Ensimmäisenä päivänä kierrettiin lähellä olevia kyliä ja rantoja.  (Huom: kylät eivät olleet mitään verrattuna intialaisiin.  Siistejä ja suuria taloja, pihoja joissa pidettiin kukkapuutarhaa, vehreitä vihannespeltoja...)  Kylissä lapset ja aikuiset tulivat ihmettelemään hevosia, joita ei olla totuttu näkemään.  Onneksi hevoset olivat rauhallisia, sillä useimmat tuntemani hevoset olisivat lähteneet heti kiitolaukkaan jos olisi tullut vastaan lauma kiljuvia naisia tai tööttäävä auto olisi ohittanut tiellä.  Palattuamme majoitukseen, nukuimme, söimme lounaan, katsoimme kun hevosia pestiin meressä, luimme, istuimme tekemättä mitään.  Seuraavana päivänä oltiin vielä paljon syrjäisemmillä seuduilla, eikä juurikaan näkynyt ihmisiä.  Välillä tuli vastaan kalastajia, ja pysähdyimme "kylissä" juottamassa hevosia.  Nämä kylät tosin rajoittuivat pariin perheeseen ja kaivoon.

Aina kun ohitimme kylän, löytyi hevosille hyvää kaivovettä juotavaksi yllinkyllin. Tässä kylässä pysähdyimme tutkimaan tyhjää kirkkoa ja postitoimistoa, ja hevoset saivat levähtää. 

Hauska idea, että tuodaan hevoset eteen mereen pestäväksi.  Minun hevoseni ei tosin ole tässä jottei isän ori hermostuisi ja kaataisi kumoon tallipoikaa.

Todella ihanaa joka tapauksessa!  Laukkailimme vähän väliä hurjaa vauhtia pitkin rantoja ja polkuja, näimme eläimiä (lähinnä lehmiä ja koiria, mutta myös aaseja, kotkia ja jäniksen), kastuimme tyystin kun laukattiin meressä.  Isäntämme kysyi minulta pari kertaa mitä ajattelen, ja joka kerta vastaukseni oli sama: en mitään.  Enkä tosiaan ajatellut mitään koko viikonloppuna.  Aivan täydellistä.

Hand in Handista

Jepjep, eli olen päässyt tekemään juuri niitä raportteja, mistä puhuin pari blogia sitten.  Raportit on valmiiksi kirjoitetut, niistä puuttuu vain numerot, jotka vaihtelevat kylän mukaan.  XX women's self help groups are supported with XX members.  XX members have been given INR XX in microfinance loans.  jne... Minä sitten katson Excel-taulukoista sopivat numerot ja täyttelen sitä mukaan raportteihin.  Muutan myös lauseita joksus vähän, ettei sana sanalta jokainen ole täysin identtinen.  Etenkin jos fima (kuten H&M) sponsoroi 10 kylää, mielestäni on ihan kiva että raporteissa on vähän eroavaisuutta, jos joku sattuu niitä joskus lukemaan.

Työ ei ole mitenkään äärettömän vaativaa, mutta olen oppinut aika pajon intialaisesta, tai ainakin Hand in Handlaisesta työnteosta.  Aluksi joku muu kopioi Excel-taulukoista numerot paperille, ja minä kopioin paperilta taas koneelle.  Jossain vaiheessa ilmeisesti huomattiin, että olen tarpeeksi fiksu kopioimaan ites suoraan taulukosta raporttiin.  Olen sitä paitsi saanut vapaat kädet valita ihan minkälaisia kuvia haluan raportteihin.  Aluksi haluttiin vain sellaisia kuvia, joissa näkyy joku ihminen puhumassa ja monen kyläläisen päälaki.  Minä halusin mieluummin sellaisia, joissa näkyisi kyläläisten hymyileviä kasvoja.  Olen myös opettanut pomolleni uuden tavan liittää taulukko Word dokumenttiin, sekä miten tietokoneella saa muutettua ikkunan kokoa niin, että voi nähdä kaksi eri dokumenttia samaan aikaan.  Itse en ole koskaan ajatellut olevani mikään tietokonenero, mutta tuolla tulee ihan sellainen olo!

Nyt kun olen toipunut vatsataudistani, aloitan huomenna tapaustutkimusten parissa työskentelyn.  Viime viikolla oli intialainen intern joka kirjoitteli kyläläisistä, ja nyt tehtäväni on "tehdä niistä parempia."  Parantamista löytyykin, sillä teksti vaikuttaa siltä että se on käännetty suoraan jonkun tietokoneohjelman avulla.  "She is thanks to Hand in Hand that training is stumpy cost, and she doesn't feel exceeded in society today."

Mysore

Tarina jatkuu...

Lähdimme Bangaloresta parin nähtävyyden (Tipu-sulttaanin palatsin ja rikshakuskin perheen silkkikaupan..?) kautta lentokentälle noutamaan isää jatkaaksemme matkaa autolla Mysoreen.  Olimme ajatelleet syödä mielyttävästi lounaan lentokentällä odotellessamme, mutta täällä ikävä kyllä harrastetaan useinkin sellaista, ettei pääse sisälle ilman lippuja.  Tyydyimme siis ulkona sijaitsevaan Subwayhin, joka sekin kyllä tyydytti nälän (ihan samanlaista kuin muuallakin maailmalla).  Bangaloresta Mysoreen on Googlen mukaan 150km, mutta ajo kesti varmaan viitisen tuntia - en voi olla varma kun nukuin suurimman osan matkasta, mutta sen verran tiedän että pimeä tuli ennen kuin saavuimme perille.  

Ehdin kuitenkin avata silmät sen verran aikaisin, että näin jonkun valaistun palatsin metsän seassa.  Oletin sen olevan joku hieno nähtävyys, kunnes käännyimme sivutielle ja kurvasimme palatsin pihalle.  Tietysti olisi pitänyt muistaa viime vuotinen Tapahtuu Tamil Nadussa blogiteksti, jossa puhutaan Bangaloren ja Mysoren matkasta.. Mutta hähhäh! siinähän kerrotaan vain "Lalit Ashok Palace - Mysoren maharajan vierailleen rakennuttama palatsi, nykyään hotelli" josta ei voi arvata, että siellä on yövyttykin.  No joka tapauksessa tuntui todella kunikaalliselta olla siellä, ja oli vaikea pidättää naurua kun meidät vietiin huoneeseemme.  Oltiin annettu suuri alennus jostain hienosta suite-huoneesta, johon "varmasti mahtuu mukavasti."  No kahden kerroksen asuntoon olisi mahtunut vaikka 10 hengen kestitykset, mutta sänkyjä oli vain yksi.  Onneksi sohvasta sai minulle hyvä vierassängyn. 

Täällä on varmaan nukkunut parikin kuninkaallista!  Tai jotain muita yhtä arvokkaita vieraita.

Viime vuonna melkein samasta kohdasta on otettu melkein sama kuva melkein samaan aikaan vuodesta.

Saavuimme siis illalla, joten söimme päivällisen hotellilla ja menimme suoraan nukkumaan.  Lauantai oli varsinainen turistipäivä, jolloin kävimme Mysoren pääpalatsia tutkimassa.  Sisältä ei saanut ottaa kuvia, mutta ehkä lukijakunta uskoo ilman todisteitakin sen olleen hieno.  Tämän jälkeen lähdimme etsimään rautatiemuseota, joka olikin yllättävän vaikea löytää.  Eipä kuitenkaan lannistuttu, ja lopulta löydettiinkin museo, joka ei välttämättä kuulu Mysoren suosituimpiin nähtävyyksiin (tarkempaa juttua täällä.)

Illalla vielä tutkimaan Mysoren kuuluisia tanssivia suihkulähteitä.  Ulkona satoi joten tyydyimme istumaan hotellin terassilla kunnes siellä alkoi buffet-päivällinen.  Emme juurikaan kuulleet musiikkia eikä vesi näyttänyt mitenkään liikkuvan, mutta ehkä olimme vain liian kaukana?  Näimme kuitenkin taivaalla hienon valoshown salamoinnin ansiosta.  Buffet sen sijaan oli aika tylsä.

Sunnuntaina sitten lähtö kohti Chennaita.  Alunperin oltiin ajateltu että pysähdytään vesiputouksilla matkan varrella, mutta kun kävi ilmi ettei putoukset olleetkaan matkan varrella, piti muuttaa suunnitelmia.   Onneksi Hand in Hand tuttava oli suositellut lintujen turvapaikkaa, joka olisi lähempänä.  Siellä kuviteltiin että kävellään pitkin polkuja yrittäen bongata lintuja, ja syötäisiin ehkä lounaskin.  Kun saavuimme perille, kävi kuitenkin ilmi että kyseessä oli kylä, jossa sattui syystä tai toisesta olla paljon lintuja.  Sekin ihan mielenkiintoista.

Taivas oli täynnä lintuja

Haikara-otukset elivät tyytyväisesti muiden kyläläisten (ihmisten ja sorkkaeläinten) joukossa.

Juttuja tulee vielä

Olin vähän suunnitellut kirjoittavani tänään vihdoin jutun Mysoresta ja Hand in Hand jutuista, mitä olen puuhannut koko viikon.  Mutta sitten iski joku vatsapöpö enkä teekään juuri muuta kuin oksentele ja nuku. Parempi kuitenkin olla nyt kipeänä kuin ensi viikolla Sri Lankassa.

Nyt takaisin nukkumaan!