Autosta hyötyä

Kun Andrea tuli takaisin thanksgiving viikonlopun jälkeen, hän toi auton mukanaan. Tämä helpottaa elämäämme suunnattomasti. Ennen olimme täysin bussien varassa. Busseja on helppo käyttää, mutta ne rajoittavat tekemisiä paljon, koska niillä kestää kauan matkustaa kaikkialle, pitää vaihtaa busseja ja niihin on pakko ehtiä.

Kerroin aikaisemmin, että tältä kampukselta kulkee bussi suoraan ruokakaupan luo keskiviikkoisin. Tällöin on kuitenkin aika ikävä käydä ruokakaupassa, koska on kiire ehtiä bussiin, ja ruokakauppa on täynnä opiskelijoita etsimässä ruokaa. John Abbottin opiskelijat käyvät samassa ruokakaupassa noin tuntia ennen meitä, niin valikoimatkin ovat melko huonot. Elokuviin mennessä pitää valita elokuva, joka loppuu ennen iltaseitsemää että ehtii viimeiseen bussiin. Samoin viimeinen bussi mallista lähtee ennen kuin kaupat sulkevat. Tuntuu hyvältä, että - vaikkei oikeasti menisi minnekään kovin usein - on vapaus käydä missä vaan kaupassa koska vaan, huolehtimatta siitä ettei jaksa kantaa kasseja bussissa tai siitä ettei ehdi viimeiseen bussiin.

Andrea toi myös poikaystävänsä kotoa thanksgiving viikonlopun jälkeen. Kun seuraavana viikonloppuna hänen piti lähteä takaisin kotiin, oli huomattavasti halvempaa ostaa bussilippu Vermontin Burlingtonista, ja ajaa Vermontiin, kuin mennä bussilla suoraan Montrealista. Ajoimme Andrean ja hänen poikaystävänsä kanssa siis Amerikkaan ja takaisin viime sunnuntaina. Lähdimme 8.30 aamulla ja olimme takaisin huoneessamme klo 14 maissa. Rajan ylittäminen molempiin suuntiin oli helppoa. Edessämme oli vain 2 autoa eikä rajavartiat kysele paljoa kun on todistus siitä että käy koulua McGillissä. Minä olin kuitenkin vaikeampi tapaus kuin Andrea, koska olen USAn permanent resident, mutta kotini on Suomessa ja asun Montrealissa. Sen kummempia ongelmia ei ollut kuin hämmennystä minun tilanteeni takia. Rajan ylitys molempiin suuntiin kesti alle 20 minuuttia.

Ihmeellistä että saatoimme käydä toisessa maassa ja tulla takaisin ennen kuin useimmat kavereistamme olivat edes heränneet.

Manaus

Manaus oli enimmäkseen sellainen kuin olin kuvitellut sen olevan äidin ja isän kuvausten perusteella. Ihmiset puhuvat vain portugalia ja ovat melko köyhiä, ilma on kuuma ja kostea, eikä kaupungissa ole paljoakaan tekemistä. Vaikka osasin odottaa sitä, oli kummallsta olla niin selkeästi osa vähemmistöä, kun kukaan ei puhu tuttua kieltä ja kaikki ovat ruskeaihoisia. Oli outoa ajatella, että vanhempani asuvat siellä, ja sellaista se on heille joka päivä. Minun piti aina välillä muistuttaa itseäni siitä, että olen vanhempieni kotikaupungissa, enkä eksoottisella lomalla. Tiet olivat minusta yllättävän hyväkuntoisia vaikka kukaan ei tuntunut piittaavan liikennesäännöistä. Pelästyin päivittäin kun autot vaihtoivat kaistoja miten sattuivat ilman vilkkuja ja puolet autoista ajoi muuten vaan turvallisesti keskellä kahta kaistaa.

Jokiristeily oli ainutlaatuinen, upea kokemus, jonka tulen muistamaan varmasti aina. Tärkeämpää kuitenkin oli nähdä missä ja miten äiti ja isä asuvat. Vaikka Ponta Negran blogia päivitetään ahkerasti (kiitos siitä) ja jutut ovat kuvaavia, Manauksessa käyminen oli kuitenkin oleellista kaiken ymmärtämiseen. Se on mukava paikka ja ihmiset ovat ystävällisiä, mutta ymmärrän hyvin, ettei siellä hirvittävän montaa vuotta viihdy ellei ole jotain tekemistä eikä osaa portugalia.

Matka sujui hyvin ja oli todella kiva nähdä perhettä, mutta oli myös kiva tulla takaisin. Vajaan kahden kuukauden aikana Mac kampus on muuttunut kodiksi, oli ehtinyt tulla vähän ikävä huonetta ja ihmisiä.

Valmistautumista

Viimesen kuukauden aikana ei olekaan tullut päivitettya blogia kun on ollut paljon touhuamista. Ensimmäiset kokeet olivat kaksi viikkoa sitten. Biologian ja fysiikan midtermeihin valmistauduimme siis tietämättä oikein mitä odottaa. Biologiassa pidettiin luentosalissa 50 minuutin koe, jossa piti lyhyesti selittää termejä. Fysiikan koe oli stressaavampi tilanne. Kahden tunnin koe (40 monivalinta kysymystä) "tanssisalissa", jossa kaikkien kokeiden pitäisi olla. Se on iso kylmä tila, jossa oli 150 pulpettia ja 5 valvojaa.

Samalla kun täällä valmistauduttiin kokeisiin, valmistauduttiin myös kanadalaiseen thanksgivingiin. Sen kunniaksi maanantain luennot oli peruttu ja useimmat opiskelijat olivat lähdössä kotiin keskiviikon kokeen jälkeen. Minä olin lähdössä tapaamaan vanhempia Manaukseen aikaisin torstai aamuna. Ennen sitä piti kuitenkin etsiä terveysklinikka ja varata aika keltakuumerokotukselle, ja pestä pyykit että olisi matkalla jotakin puhdasta päällepantavaa.

Keltakuumerokotus oli helppo homma kun sain päätettyä mihin Montrealin kolmesta mahdollisesta paikasta halusin mennä. Pyykit oli vaikeampi juttu. Jokaisessa kerroksessa on pesukone ja kuivauskone - huhun mukaan ensimmäisessä kerroksessa on kaksi kutakin. Jos joku on jo käyttämässä koneita, voi omat pyykit laittaa viereen jonottamaan, ja toivoa että viesti menee perille. Yleensä joku kuitenkin ehtii pesukoneelle pari minuuttia aiemmin ja laittaa omat vaatteensa pesuun. Tämä siis jos koneet sattuvat toimimaan. Meidän kerroksella pesukone on ollut rikki puolet kerroista kun olen sitä koittanut käyttää.

En saanut pyykkejä pestyä ennen lähtöäni. Onneksi on kämppis, joka on tuonut koko valtavan vaatevarastonsa kotoa, on samaa kokoa, ja lainaa vaatteitaan enemmän kuin mielellään.