Sri Lanka

Viikonloppuna olimme tosiaan Sri Lankassa.  Vielä lentokentälle saapuessa oli epäselvää minne oikein oltiin menossa ja mitä tekemään.  Olimme kyllä katsoneet kylän kartasta ja tiesimme, että tulisimme ratsastamaan ainakin pari tuntia joka päivä.  Aloitetaan kuitenkin siitä lentomatkasta, joka olikin melkoinen kokemus.  Kone oli yhtä iso kuin se, jolla lennetään Lontoosta, ja olikin aivan täysi.  Matkustajat eivät vaan olleet mitään turisteja, vaan ilmeisesti sari-kauppiaita jotka ostavat sarinsa Intiasta ja myyvät sitten Sri Lankassa.  Kuin ryhmä lapsia jotka ovat menossa luokkaretkelle - jatkuvasti oltiin seisoskelemassa käytävillä, siirtelemässä kamoja hyllyillä, huutelemassa koneen toisessa päässä istuvalle kaverille... Oikein kävi sääliksi lentoemäntiä, jotka koittivat ylläpitää jonkinlaista kuria.  Jossain vaiheessa joltain paloi pinna ja kuului "This is outrageous!  I am trying to serve coffee and the seatbelt light is on.  PLEASE SIT DOWN!"  Joka oli tietysti todella hassua käytävillä seisovien matkustajien mielestä.

No joo, kun sitten saavuttiin kentälle ja oltiin haettu matkatavarat, oli vastassa isäntämme ja aloitettiin parin tunnin matka kohti Kalpitiyaa.  Vaikka kello oli lähemmäs yötä ja oli pimeää, ehdittiin kovasti ihmetellä kuinka tavattoman siistiä näytti olevan!  Kahden maissa aamuyöllä olimme perillä majoituksessamme, ja menimme suoraan nukkumaan jotta saisi edes vähän unta ennen kello seitsemän aamiaista.  Aamiaisen jälkeen oli hevoset valmiina odottamassa.  Isältä kysyttiin pärjääkö orilla, johon vastasi myöntävästi, vaikkei varmasti ole koskaan sellaisella ratsastanut.  Heti satulaan päästyään, ori nousikin takajaloilleen pari kertaa, ja tyyppi selässä vaan istui siellä tyynenä kuin sitä tapahtuisi useinkin. Pakko myöntää että olin aika huolestunut alkuun että mitäköhän tästä oikein tulee.  Orilla ei yleensä ratsasta muut kuin kokeneet ratsastajat (siis tietääkseni lähinnä olympiatasolla), sillä testosteronin ansiosta ne ovat ruunaa ja tammaa agressiivisempia ja vahvempia, ja muutenkin vähän hankalia.  Tämä hevonen kuitenkin osottautui oikein lempeäksi ja oli isän mukaan kivoin hevonen, millä on ikinä ratsastanut.  Kävi myöhemmin ilmi, että ori vain hermostui minun hevosen lähettyvillä, koska se oli tamma joka olisi pitänyt astuttaa.

Tässä koko porukka.  Isä, majoituksen omistaja, äiti, Premadasa-ratsastuskoulun pitäjä, minä. Ja viisi hevosta.

Ensimmäisenä päivänä kierrettiin lähellä olevia kyliä ja rantoja.  (Huom: kylät eivät olleet mitään verrattuna intialaisiin.  Siistejä ja suuria taloja, pihoja joissa pidettiin kukkapuutarhaa, vehreitä vihannespeltoja...)  Kylissä lapset ja aikuiset tulivat ihmettelemään hevosia, joita ei olla totuttu näkemään.  Onneksi hevoset olivat rauhallisia, sillä useimmat tuntemani hevoset olisivat lähteneet heti kiitolaukkaan jos olisi tullut vastaan lauma kiljuvia naisia tai tööttäävä auto olisi ohittanut tiellä.  Palattuamme majoitukseen, nukuimme, söimme lounaan, katsoimme kun hevosia pestiin meressä, luimme, istuimme tekemättä mitään.  Seuraavana päivänä oltiin vielä paljon syrjäisemmillä seuduilla, eikä juurikaan näkynyt ihmisiä.  Välillä tuli vastaan kalastajia, ja pysähdyimme "kylissä" juottamassa hevosia.  Nämä kylät tosin rajoittuivat pariin perheeseen ja kaivoon.

Aina kun ohitimme kylän, löytyi hevosille hyvää kaivovettä juotavaksi yllinkyllin. Tässä kylässä pysähdyimme tutkimaan tyhjää kirkkoa ja postitoimistoa, ja hevoset saivat levähtää. 

Hauska idea, että tuodaan hevoset eteen mereen pestäväksi.  Minun hevoseni ei tosin ole tässä jottei isän ori hermostuisi ja kaataisi kumoon tallipoikaa.

Todella ihanaa joka tapauksessa!  Laukkailimme vähän väliä hurjaa vauhtia pitkin rantoja ja polkuja, näimme eläimiä (lähinnä lehmiä ja koiria, mutta myös aaseja, kotkia ja jäniksen), kastuimme tyystin kun laukattiin meressä.  Isäntämme kysyi minulta pari kertaa mitä ajattelen, ja joka kerta vastaukseni oli sama: en mitään.  Enkä tosiaan ajatellut mitään koko viikonloppuna.  Aivan täydellistä.

Hand in Handista

Jepjep, eli olen päässyt tekemään juuri niitä raportteja, mistä puhuin pari blogia sitten.  Raportit on valmiiksi kirjoitetut, niistä puuttuu vain numerot, jotka vaihtelevat kylän mukaan.  XX women's self help groups are supported with XX members.  XX members have been given INR XX in microfinance loans.  jne... Minä sitten katson Excel-taulukoista sopivat numerot ja täyttelen sitä mukaan raportteihin.  Muutan myös lauseita joksus vähän, ettei sana sanalta jokainen ole täysin identtinen.  Etenkin jos fima (kuten H&M) sponsoroi 10 kylää, mielestäni on ihan kiva että raporteissa on vähän eroavaisuutta, jos joku sattuu niitä joskus lukemaan.

Työ ei ole mitenkään äärettömän vaativaa, mutta olen oppinut aika pajon intialaisesta, tai ainakin Hand in Handlaisesta työnteosta.  Aluksi joku muu kopioi Excel-taulukoista numerot paperille, ja minä kopioin paperilta taas koneelle.  Jossain vaiheessa ilmeisesti huomattiin, että olen tarpeeksi fiksu kopioimaan ites suoraan taulukosta raporttiin.  Olen sitä paitsi saanut vapaat kädet valita ihan minkälaisia kuvia haluan raportteihin.  Aluksi haluttiin vain sellaisia kuvia, joissa näkyy joku ihminen puhumassa ja monen kyläläisen päälaki.  Minä halusin mieluummin sellaisia, joissa näkyisi kyläläisten hymyileviä kasvoja.  Olen myös opettanut pomolleni uuden tavan liittää taulukko Word dokumenttiin, sekä miten tietokoneella saa muutettua ikkunan kokoa niin, että voi nähdä kaksi eri dokumenttia samaan aikaan.  Itse en ole koskaan ajatellut olevani mikään tietokonenero, mutta tuolla tulee ihan sellainen olo!

Nyt kun olen toipunut vatsataudistani, aloitan huomenna tapaustutkimusten parissa työskentelyn.  Viime viikolla oli intialainen intern joka kirjoitteli kyläläisistä, ja nyt tehtäväni on "tehdä niistä parempia."  Parantamista löytyykin, sillä teksti vaikuttaa siltä että se on käännetty suoraan jonkun tietokoneohjelman avulla.  "She is thanks to Hand in Hand that training is stumpy cost, and she doesn't feel exceeded in society today."

Mysore

Tarina jatkuu...

Lähdimme Bangaloresta parin nähtävyyden (Tipu-sulttaanin palatsin ja rikshakuskin perheen silkkikaupan..?) kautta lentokentälle noutamaan isää jatkaaksemme matkaa autolla Mysoreen.  Olimme ajatelleet syödä mielyttävästi lounaan lentokentällä odotellessamme, mutta täällä ikävä kyllä harrastetaan useinkin sellaista, ettei pääse sisälle ilman lippuja.  Tyydyimme siis ulkona sijaitsevaan Subwayhin, joka sekin kyllä tyydytti nälän (ihan samanlaista kuin muuallakin maailmalla).  Bangaloresta Mysoreen on Googlen mukaan 150km, mutta ajo kesti varmaan viitisen tuntia - en voi olla varma kun nukuin suurimman osan matkasta, mutta sen verran tiedän että pimeä tuli ennen kuin saavuimme perille.  

Ehdin kuitenkin avata silmät sen verran aikaisin, että näin jonkun valaistun palatsin metsän seassa.  Oletin sen olevan joku hieno nähtävyys, kunnes käännyimme sivutielle ja kurvasimme palatsin pihalle.  Tietysti olisi pitänyt muistaa viime vuotinen Tapahtuu Tamil Nadussa blogiteksti, jossa puhutaan Bangaloren ja Mysoren matkasta.. Mutta hähhäh! siinähän kerrotaan vain "Lalit Ashok Palace - Mysoren maharajan vierailleen rakennuttama palatsi, nykyään hotelli" josta ei voi arvata, että siellä on yövyttykin.  No joka tapauksessa tuntui todella kunikaalliselta olla siellä, ja oli vaikea pidättää naurua kun meidät vietiin huoneeseemme.  Oltiin annettu suuri alennus jostain hienosta suite-huoneesta, johon "varmasti mahtuu mukavasti."  No kahden kerroksen asuntoon olisi mahtunut vaikka 10 hengen kestitykset, mutta sänkyjä oli vain yksi.  Onneksi sohvasta sai minulle hyvä vierassängyn. 

Täällä on varmaan nukkunut parikin kuninkaallista!  Tai jotain muita yhtä arvokkaita vieraita.

Viime vuonna melkein samasta kohdasta on otettu melkein sama kuva melkein samaan aikaan vuodesta.

Saavuimme siis illalla, joten söimme päivällisen hotellilla ja menimme suoraan nukkumaan.  Lauantai oli varsinainen turistipäivä, jolloin kävimme Mysoren pääpalatsia tutkimassa.  Sisältä ei saanut ottaa kuvia, mutta ehkä lukijakunta uskoo ilman todisteitakin sen olleen hieno.  Tämän jälkeen lähdimme etsimään rautatiemuseota, joka olikin yllättävän vaikea löytää.  Eipä kuitenkaan lannistuttu, ja lopulta löydettiinkin museo, joka ei välttämättä kuulu Mysoren suosituimpiin nähtävyyksiin (tarkempaa juttua täällä.)

Illalla vielä tutkimaan Mysoren kuuluisia tanssivia suihkulähteitä.  Ulkona satoi joten tyydyimme istumaan hotellin terassilla kunnes siellä alkoi buffet-päivällinen.  Emme juurikaan kuulleet musiikkia eikä vesi näyttänyt mitenkään liikkuvan, mutta ehkä olimme vain liian kaukana?  Näimme kuitenkin taivaalla hienon valoshown salamoinnin ansiosta.  Buffet sen sijaan oli aika tylsä.

Sunnuntaina sitten lähtö kohti Chennaita.  Alunperin oltiin ajateltu että pysähdytään vesiputouksilla matkan varrella, mutta kun kävi ilmi ettei putoukset olleetkaan matkan varrella, piti muuttaa suunnitelmia.   Onneksi Hand in Hand tuttava oli suositellut lintujen turvapaikkaa, joka olisi lähempänä.  Siellä kuviteltiin että kävellään pitkin polkuja yrittäen bongata lintuja, ja syötäisiin ehkä lounaskin.  Kun saavuimme perille, kävi kuitenkin ilmi että kyseessä oli kylä, jossa sattui syystä tai toisesta olla paljon lintuja.  Sekin ihan mielenkiintoista.

Taivas oli täynnä lintuja

Haikara-otukset elivät tyytyväisesti muiden kyläläisten (ihmisten ja sorkkaeläinten) joukossa.

Juttuja tulee vielä

Olin vähän suunnitellut kirjoittavani tänään vihdoin jutun Mysoresta ja Hand in Hand jutuista, mitä olen puuhannut koko viikon.  Mutta sitten iski joku vatsapöpö enkä teekään juuri muuta kuin oksentele ja nuku. Parempi kuitenkin olla nyt kipeänä kuin ensi viikolla Sri Lankassa.

Nyt takaisin nukkumaan!

Terveisiä Bangaloresta!

Kun kerta olen täällä nyt pidempään, on tarkoituksena että päästäisiin vähän enemmänkin reissaamaan ja että näkisin muutakin Intiaa kuin Chennaita.  Tänä viikonloppuna on siis ensimmäinen matka, suuntana Bengalore ja Mysore.  Lähdimme aamulla koko joukko Babun kyydissä ensin kohti Salcompin tehdasta, jonne jätettiin isä (pikaisen kahvin ja kierroksen jälkeen) ja jatkoimme äidin kanssa matkaa Bengaloreen.  Saavuimme vaatimattomaan mutta somaan ranskalaisten pitämään bed & breakfastiin reippaasti puolenpäivän jälkeen, koska Bengaloren sekava liikenne ja yksisuuntaiset tiet sekoittivat kuskin ja meidät täysin.  Söimme täällä myöhäisen lounaan (jossa ei mitään kehumista) ja lähdimme kävelemään Commercial Streetiä kohti, joka oli kuulemma n. 15min kävelymatkan päässä, ja ainut suositeltu shoppailupaikka.  Meillä kesti sinne varmaan pari tuntia kävellä, tosin harhailimme välillä väärään suuntaan.  Löysimme kuitenkin kadun, joka oli täynnä samanlaisia myymälöitä ja kojuja mitä kaikkialla näkee.  Emme siis jääneet shoppailemaan, mutta oltiin tyytyväisiä, että löysimme sinne vihdoin.

Eikä muuta kuin rikshaw-kyydillä kahville lepuuttelemaan jalkoja!  Samalla löytyikin se alue, missä kaikki isommat kaupat ja ostoskeskukset ovat.  Kahvin jälkeen lähdimme siis tutkimaan vieressä näkynyttä mallia, joka oli kyllä aivan toista luokkaa kuin Chennaissa olevat.  Sieltä löytyi kauppojen ja kummituslinnan lisäksi elokuvateatteri, ja meidän ajoitus olikin siinä mielessä hyvä, että yksi leffa pyöri juuri silloin: hindin kielinen romanttinen komedia, I Hate Luv Storys.  Sankarina oli naistenmies, joka ei uskonut rakkauteen vaikka työskenteli romanttisten bollywood-leffojen parissa.  Kunnes tapaakin naisen, joka muuttaa kaiken.  2,5 tunnin aikana nähtiin paljon haikailua ja surumielisiä kasvoja, kunnes lopulta sankari ja sankaritar päätyivät onnellisesti yhteen.  Tässä näyttely oli paljon parempaa kuin teatterissa, ja olin taas positiivisesti yllättynyt.  Tietysti se oli vähän pitkävetistä kun jatkuvasti jomman kumman sydän särkyi, ja huumoria oli aika vaikeata seurata, tällä kertaa lähinnä kielen vuoksi.  Onneksi välillä mukaan tungettiin joitain sanoja englanniksi (esim I love you), niin tarinassa pysyi mukana ja jotkut vitsitkin ymmärsin.  Luulen, että se oli ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa amerikkalainen romanttinen komedia.

Uutta Hand in Hand tekemistä

No taas on ehtinyt tapahtua vaikka mitä parin päivän sisällä.  Hand in Handista soitettiin tiistaina aivan muusta kuin ympäristö asioista.  Eräs työntekijä oli reväyttänyt selkänsä, joten hänen tilalleen tarvittiin pikaisesti sijaista.  Kun minulla nyt ei ole mitään varsinaista ohjelmaa ympäristöprojektin kanssa, lupasin auttaa parhaani mukaan.   Keskiviikkona lähdettiin sitten äidin kanssa taas Kancheepuramiin HiH päätoimistoon kukin tekemään omia juttujamme.  Toimistossa minä tapasin pari uutta henkilöä, jotka selvittivät mistä nyt on kyse.  Village upliftment program (VUP), antaa firmoille ja yksityisille ihmisille mahdollisuuden "adoptoida" kylän noin 25 000 USD lahjoituksella.  Kahden vuoden aikana kylässä yritetään poistaa lapsityövoimaa (laittamalla lapsia kouluihin), parantaa terveyttä (opettamalla hygienian tärkeydestä ja suorittamalla terveystarkastuksia), ympäristöä (kompostin ja opetuksen avulla), ja naisten asemaa (järjestämällä self-help ryhmiä).  Kuten kaikessa HiH toiminnassa, tärkeintä on opetus ja kyläläisten oma osallistuminen ja innostuminen kaikkeen toimintaan.

Sponsoreille lähetetään 3-, 6-, 12-, ja 24- kuukauden jälkeen raportti siitä, miten erilaiset projektit ovat onnistuneet sponsorin "omassa" kylässä.  Näissä kerrotaan mitä on suunniteltu, ja kuinka hyvin suunnitelmat ovat toteutuneet, ja mukaan liitetään vielä pari tapaustutkimusta (esimerkiksi naisesta, jonka ei enää tarvitse kävellä 5km aukiolle kun on saanut oman vessan käyttöön, tai naisesta, joka on avannut kioskin jonka avulla saa omia tuloja).  Tämä on tietysti todella hyvä systeemi sen vuoksi, että kaukana sijaitseva sponsori näkee numeroina, kuinka paljon "hyvää" on saanut aikaiseksi.  No näitä raportteja olisi nyt siis tarkoitus lähetellä, ja minua tarvitaan numeroiden näppäilyyn.  Enpä päässyt kuitenkaan aloittamaan nytkään töitä, sillä serveri oli kaatunut eikä siten saatu koko päivänä mallia, jonka mukaan raportteja tehdään.  Päivä oli silti todella onnistunut, koska opin aika paljon lisää Hand in Handin toiminnasta, ja niitä vanhoja raportteja oli mielenkiintoista lueskella.  Sitä paitsi sain tietää että mm. H&M sponsoroi pariakin kylää (toivottavasti tämä ei ole mitään salaista tietoa!)

Maanantaina menen takaisin toimistolle, jossa toivottavasti vietän koko päivän ja pääsen aloittamaan tietokonehommat.  Kerron sitten onnistuuko!

Intialaista teatteria

Kävimme eilen teatterissa.  Rupesin kirjoittamaan kommenttia äidin kirjoittamaan blogiin, mutta siitä tuli vähän turhan pitkä.  Laitan siis oman kommentin tänne.

Rakennus itse ei paljastanut, että sen sisällä esitetään näytelmiä - ei mitään kylttejä ulkopuolella tai julisteita seinillä.  Ovensuuhun oli laitettu pöytä ja mies, joka myi lippuja.  Sisältä paljastui tavallinen (pienen) koulun auditorio, jonka toiselle riville istuuduimme.  Vanhempien mainospuheiden perusteella olin asettanut odotukseni hyvin matalalle, ja oletin ettei näytelmästä edes selviäisi mistä siinä on kyse.  Intialainen teatteri ei todella ole mitään maailmanluokkaa, ehkä verrattavissa johonkin koulun näytelmiin.

Tarina oli kuitenkin yksinkertainen.  Köyhä runoilija rikastuu, muttei koskaan unohda kotikylää tai tyttöä, joka oli jäänyt kylään odottamaan.  Monen vuoden jälkeen runoilija palaa, ja odotin iloista loppua, jossa tyttö ja runoilija elävät sitten elämänsä onnellisesti loppuun asti.  Sen sijaan runoilija totesikin, että "aika ei ihmistä odota," ja jätti tytön jälleen.  Aika masentava.  Mutta päädyimme siihen, että viestinä oli että ihmisen pitää tyytyä siihen asemaan, mihin on syntynyt.  Maine ja kunnia pilaa kaiken.

Vähän väliä esitettiin tansseja, joista nautin.  Minusta sitä tanssia olisi voinut olla enemmän, sillä se oli taitavaa ja intialainen tanssi on aika ainutlaatuista.  Isän mielestä taas tanssia olisi saanut olla vähemmän, koska kaikki liikkeet tarkoittaa jotain, mutta tarkoitus jää yhtä epäselväksi kuin vierasta kieltä kuullessa.  Vielä parempia olivat ne hauskat hetket.  Kuvauksessa ei varsinaisesti sanottu mitään komediasta, mutta välillä yleisö purskahti nauruun ja edessä istuvat naiset hädintuskin pysyivät tuoleissaan.  Täällä huumorintaju on ilmeisesti aika vaatimatonta, enkä välttämättä ilman yleisöä olisi osannut tunnistaa hassuja kohtauksia, mutta välillä hymyilin ihan itsenäisestikin.  Näytöksen lopussa vielä esiteltiin kaikki näyttelijät ja annettiin joillekin erityisiä kehuja.  Se oli minusta aika sympaattista, ja ainakin tuli selväksi, että näytelmään osallistuneilla oli ollut todella hauskaa.

En minäkään laittaisi tätä millekään maailmankiertueelle, enkä vertaisi edes koulun abinäytelmään, mutta ihan hyvä se oli!  Ainakin ensikertalaiselle, jolle oltiin sanottu, että kannattaa istua edessä jotta pääsee helposti pois jos käy tylsäksi.

Miksi olen täällä?

Nyt on vähitellen ruvennut selviämään mitä olen täällä oikeastaan tekemässä. Torstaina kävin lähellä sijaitsevassa Hand in Handin toimistossa tapaamassa Sekaria, ympäristöprojektien johtajaa. Hän kertoi vähän heidän projekteista, missä kylissä tehdään minkälaisia ympäristöjuttuja. Sovimme, että menisin seuraavana päivänä Kancheepuramiin tapaamaan Mageswaranin, joka vastaa watershed-projekteista. Hänen kanssaan voisin sitten viettää päivän kiertäen katsomassa alueita ja sopimassa mitä tulen tekemään.

Perjantaina sitten valmistauduin viettämään pitkän päivän kylissä; mukavat vaatteet päälle, muistivihko ja vesipullo mukaan ja Prabhan kyytiin kahden tunnin ajomatkan päähän Kancheepuramin toimistolle. Prabha tiesi, että vaikka lounas oltiin aamulla luvattu, Babu ei viimeksi äidin kuskina ollutkaan saanut ruokaa, joten kun saavuttiin, hän vielä varmisti että kai soitan heti kun saan tietää koska se lounas on. Lupasin soittaa. Intia on kuitenkin väärinkäsitysten maa, eikä sinä päivänä ollutkaan mitään muuta kuin lyhyt tapaaminen. Mageswaran oli oikein mukava, mutta vaikutti siltä, ettei hänellä ole minulle mitään tarvetta kun ei ole riittävästi teknistä kokemusta. Viimekin vuonna oli ollut joku ruotsalainen, jota oltiin pyydetty tekemään jokin tutkimus, joka ei sitten ollutkaan tarpeeksi hyvä eikä sitä sitten voitukaan HiH:issä käyttää. Tapaamisen lopuksi sain pari kirjaa luettavakseni, ja kehoituksen että luettuani ne, voisin kertoa mitä haluan tehdä. Joka tapauksessa lauantaina olisi vierailu kylään johon kannattaisi osallistua, että näkee livenä mistä oikein on kyse.

11:30 maissa soitin Prabhalle ja kerroin että lounaan sijasta lähdetäänkin jo kotiin. Noudettiin Sir Salcompin tehtaalta ja tavattiin Madame ravintolassa kodin lähellä. Kahden maissa kuskilla oli varmasti huutava nälkä, kun ei ollutkaan luvattua lounasta edes saanut, joten sovittiin että hän saa lähteä pois ja Babu vie sitten kotiin. Valitettavasti taas oli väärinkäsitys ja äiti olikin lähettänyt Babun kotiin ja Prabha-parka olikin odottamassa parkkipaikalla lounaan jälkeen, varmaan edelleen ihan nälkäisenä.

No lauantaina sitten lähdettiin kaikki kolme taas parin tunnin ajomatkan päähän, tapaamaan Mageswaran siellä kylässä. Ennen kuin HiH aloitti siellä projektinsa, maa oli täysin kuivaa, kaivoissa ei ollut vettä, eikä maaperällä voinut viljellä mitään kasveja. Äiti kirjoitti hyvän jutun silloin kun oli yksin vierailemassa, mutta kerrataan nyt vielä mitä tämä watershed touhu tarkoittaa.

Valuma-alue selvitetään topografisten karttojen avulla, sillä siihen kuuluu kaikki se alue, minkä vesi valuu samaan paikkaan.

Valuma-alueelta valitaan jokin tietty kylä, jossa projekti halutaan aloittaa. Siellä HiH-työntekijät selvittävät paikallisen veden virtauksen mittaamalla maan kaltevuutta eri kohdissa. Näiden perusteella voidaan kyläläisille ehdottaa minkälaisia muutoksia maahan kannattaisi tehdä (erilaisia kuoppia ja ojia kaivellaan), jotta veden saisi valumaan hitaammin ja imeytymään maahan. HiH auttaa teknisessä suunnittelussa, mutta tarkoituksena on että kyläläiset päättävät kaikesta ja tekevät varsinaisen työn.

Vesi valuu rinnettä (1) pitkin alas ojaan (2), jossa sen kulku hidastuu ja osa imeytyy maahan. Ojan jälkeen on kumpu, johon on istutettu kasveja (3). Tämä myös hidastaa veden virtaa ja kasvien juuret estävät eroosion. Vasemmalla näkyy toinen samanlainen oja ja kumpu kasveineen. Näiden jälkeen tuli vastaan kaivo, johon maan alla kulkeva vesi päätyy. Projektin ansiosta siellä on tähänkin aikaan vuodesta vettä.

Tämä kuoppa on nimeltään farm pond. Sadekauden aikana se täyttyy vedellä, jota lehmät voi juoda ja naiset käyttää pyykkien pesuun. Takana näkyy se mäki jota pitkin vesi valuu alas. Tämänkin ympärille on istutettu kasveja jotta vesi ei kuluta kumpuja (ja koko rakennelmaa) maahan. Oikealla on peltoja, joista en nyt laita kuvia kun tähän aikaan vuodesta ei ole mitään kasvejakaan.

Peltojen viereen on muuttanut asukkaita projektin ja viljelymahdollisuuksien myötä. Talot ovat siis uusia, vaikkakin nyt olivat tyhjiä (keskellä työpäivää). Taloja ympäröi ojia ja kasveja kuten kaikkea muutakin. Vesi ei pääse tulvimaan koteihin niin helposti ja jotkut puut tuottavat hedelmiä.

Sen jälkeen seurattiin HiH autoa tällaista tietä ("No road Madame, only narrow way!") pitkin...

Kunnes saavuttiin tälle kuopalle. 10 päivää sitten alettiin kaivaa tästä farm pondia, jonka pitäisi valmistua sinä aikana kun minä olen vielä täällä. Kun kuoppa täyttyy vedellä, tuo keskellä oleva puu näyttää varmasti todella somalta!

Oli kyllä hyvä käydä paikan päällä katsomassa mistä oikeastaan on kyse, sillä kirjoista ja netistä voi oppia vain rajatun määrän. Parin tunnin vierailun lopussa rupesimme keskustelemaan siitä, mitä minä voisin tehdä, joka oli jäänyt kaikille aika epäselväksi. Mageswaran odotti minun kertovan mitä teen, ja minä taas odotin häneltä samaan kysymykseen vastausta. En minä ole koskaan edes käynyt mitään kurssia tästä aiheesta, joten hän varmaankin tietää paremmin mistä olisi hyötyä. En kuitenkaan ihan huvin vuoksi haluaisi tutkia ja selvitellä, vaikka se ihan mielenkiintoista olisikin. Päädyttiin siihen, että aluksi käytän pari viikkoa aiheeseen tutustumiseen. Minä luen kirjoja ja hän lähettää minulle erilaista dataa ja materiaalia projektiin liittyen. Näiden perusteella päätän mitä aihetta haluaisin tutkia ja voin laatia kysymyksiä ja tavata kyläläisiä. Ja sitten kirjoitan jostain jotain, jotakin varten. Saa nähdä.