Lehmät ovat ihania.

Tein puolitoista vuoroa töitä viime viikolla, jolloin pääsin vähän totuttelemaan farmin rytmiin, joten olin suht-hyvin valmistautunut viikonloppuun.  Lehmät ovat vielä tuttuja ja kaikki tekemiset ovat oikeastaan samoja kuin kesän alussa.  Suurin muutos on, että kaikki lehmät ovat nyt vanhempia - vasikat ovat kasvaneet ja siirtyneet sisälle, nuoret lehmät on jo maitolinjalla.  Ja kesän aikana syntyi paljon vasikoita.  Onneksi en ollut 2 viikkoa sitten töissä, jolloin oli 7 synnytystä 3 päivän sisällä...

Viime maanantaina oli kuitenkin yksi synnytys, joka oli ihan hyvä kun muistui mieleen mitä silloin kuuluu tehdä.  Viikonloppuna oli nimittäin molempina päivinä poikiminen!  Lauantaina kun saavuin töihin, huomasin pari pientä jalkaa pilkistävän maailmaan, joten heti piti aloittaa valmistautuminen - hakea käsineet, lämmintä saippuavettä, paperia ja ketjut.  Lehmä pitää saada jaloilleen ja ketjut laitetaan poikasen jalkojen ympärille, ja sitten vaan vedetään supistusten tahdissa ("don't leave it up to God!")  Ei muuten ole helppoa!  Etenkin jos on kyseessä mulli (poikavasikka) ja/tai hieho (ensikertaa synnyttävä lehmä) pitää todellakin vetää kaikella voimalla.  Ja niin syntyy uusi eläin maailmaan.  Sen jälkeen pitää varmistaa, että vasikka hengittää normaalisti ja äiti alkaa nuolla poikastaan puhtaaksi.  Myöhemmin äiti saa lääkkeen ja vasikalle juotetaan pullollinen maitoa, ja vielä pari tuntia sen jälkeen, poikanen alkaa harjoitella jalkojen käyttöä.  Vaikka poikiminen ei sinänsä ole toivottu asia työntekijälle, sillä se vie paljon aikaa ja vaivaa, on koko tapahtuma minulle edelleen aivan uskomaton.  Pysähdyn jatkuvasti työpäivän aikana tarkistamaan mitä tuoreelle äidille kuuluu ja tuijottamaan haltioituneena oliota, joka on vasta upouusi.  Sekin on niin ihmeellistä, että vaikka kyseessä olisi hieho, joka ei ymmärrä mistä on kyse, kun vasikka syntyy, äiti vaistomaisesti alkaa pestä sitä.  No joo, pointtina vaan, että syntymä on ihmeellinen asia ja kunnioitan kaikkia äitejä (myös ei-lehmä äitejä!) enemmän ja enemmän joka kerta.  Tietysti surullisempi puoli poikimistouhussa on se, että vasikka ja äiti erotetaan jo 2 päivän kuluessa, mutta onneksi molemmat tottuvat nopeasti ja vaikuttaa ihan tyytyväisiltä joka tapauksessa.  

Stella (oikealla) synnytti ensimmäisen vasikkansa sunnuntaina.  En herättänyt pientä poikaa kuvaa varten, mutta on ihan Bambin näköinen!

Sunnuntaina poikimisen lisäksi tapahtui jotain aika kamalaa ja samana päivänä koin sekä syntymää että kuolemaa.  Illalla kun olin menossa syöttämään hiehoja, näin yhden makaamassa lattialla, pää jumissa kaltereiden välissä kuolleena.  Todennäköisesti toinen hyppäsi päälle kun tämä oli syömässä, lehmä kaatui ja jäi jumiin, jne.  En ehkä mene sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta sanomattakin ehkä on selvä, että oli aika kauhea kokemus.  Minä kestän melko paljon ja olen nähnyt aika inhottavia asioita, mutta tämän jälkeen olin shokissa loppuillan.  

Ruumis vietiin pois aamulla, joten se oli onneksi kadonnut siihen mennessä kun saavuin töihin maanantaina.  Näin pomon ensimmäistä kertaa palattuani, joka lohdutti että ei kannata tuntea yhtään syyllisyyttä ja kertoi säätäneensä kalterit niin, ettei samoin voi käydä toiste.  Nyt olen jo toipunut ja oikeastaan todennut että kokemus oli tavallaan hyväkin.  Jos aion joskus tehdä töitä eläinten kanssa (etenkin jos vielä haaveilen eläinlääkärin urasta), pitää hyväksyä myös ikävät tapaukset.

Maanantai menikin sitten aika ongelmitta ja olin kotona jo ennen kymmentä.  Viikonloppuna tein töitä Kumarin kanssa, joka oli ihanaa koska olemme tottuneet toisiimme ja yhteistyö luistaa.  Nyt on kuitenkin tullut paljon uusia työntekijöitä ja minäkin olen ollut molempina maanantaina sellaisten kanssa, jotka ovat vasta pari päivää sitten aloittaneet.  Tuntuu todella kummalliselta olla se, joka "tietää" mitä tekee, vaikka joka kerta opin jotain uutta enkä todellakaan ole kaikesta varma.  Oli vähän stressaavaa olla vastuussa, mutta huomasin että osaan kuitenkin aika hyvin kun osasin delegoida toiselle tekemisiä ja kaikki lopulta sujui ongelmitta.  

Olin ihan unohtanut kuinka raskasta työtä tuo on, mutta vaikka joka lihakseen koski eilen, olin yllättynyt kuinka hyvin jaksoin töissä.  Kun aloitin maaliskuussa, piti jatkuvasti pitää taukoja ja olin jatkuvasti hikinen ja hengästynyt.  Ne pari kuukautta kuitenkin teki sen, että olen edelleen paremmassa kunnossa kuin koskaan, eikä edes vasikan nostaminen tuottanut suurempia ongelmia.  Ainut ikävä asia töissä on että pääsee kotiin myöhään, mutta se on aika pieni miinus verrattuna siihen tunteeseen kun sammuttaa navetan valot ja sanoo hyvää yötä lehmille.