Kun saavuin Suomeen, heti ensimmäisenä viikonloppuna menin Somerniemelle äidin kanssa ja Ämyrin lavatansseille. Meitä molempia jännitti aivan tolkuttomasti. Oltiin varmoja, että jotekin täysin nolataan itsemme, kun kukaan ei pyydä tanssimaan tai joku pyytää, mutta sitten meille nauretaan kun kompastelemme ja kaikki huomaa, ettemme osaa tanssia. Tai jotain. En tiedä mikä siinä oikeastaan oli niin kauhistuttavaa. Mutta meillä oli aika hauskaa ja luulenpa, että tulevaisuudessa yritän värvätä sinne jonkun mukaan tanssipariksi. Oli kiva sitä paitsi käydä järvessä iltauinnilla ja nukkua yö mökillä. Muuten ensimmäinen viikko kului Helsingissä, jolloin hain uuden ajokortin, kävelin kaupungilla nauttien lämpimästä ilmasta, ja tapailin ihmisiä.
Seuraavana lauantaina lähdin Jutan mökille Perniöön juhlimaan kesää lukioaikaisten kavereiden kanssa. Sunnuntaina sitten perhe tuli hakemaan sieltä, ja lähdimme Nauvoon veneen luo. Ilkka, Riikka, isä ja minä vietimme viisi ihanaa päivää purjehtien. Joka päivä oli ihana ilma, aurinko paistoi ja oli niin lämmintä, että talvivaatteita hädintuskin tarvitsi. Tämä tarkoitti myös sitä, että saatoimme nauttia ulkona olemisesta ja purjehtia pitkiä matkoja. Ehdimme jopa Maarianhaminaan, jonne ei oltaisi lähdetty jos Riikka ei olisi kertonut, ettei ollut kai ennen käynyt siellä. Perjantaina jätimme Ilkan ja Riikan Hankoon ja jatkoimme isän kanssa vielä seuraavaan päivään. Kyllä purjehtiminen on ehdottomasti minulle yksi vuoden kohokohtia. Heti kun aloittaa, ajankulu ja muu maailma menettävät täysin merkityksensä. On niin mielyttävää, kun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla vaan, välillä vähän navigoida ja ohjailla. Matkan pituudella tai päämäärällä ei ole mitään merkitystä, ja kulun nopeuskin on täysin sään armoilla. Se on oikeata lomaa.
Olin ajatellut, että kun minulla on melkein viikko aikaa purjehduksen jälkeen, ehdin tehdä ja nähdä vaikka mitä. Olin väärässä, päivät menivät ohi tajuttoman nopeasti. Päivät vietin isän kanssa, kun muu maailma oli töissä. Kävimme lintsillä kaikkien muiden lapsiperheiden kanssa, söimme muikkuja torilla, tutustuimme pikaisesti luonnontieteelliseen museoon. Illalla syötiin taas yhdessä, ehdin tavata pari kaveria, ja keskiviikkona onnistuttiin järjestämään suvun rapujuhlat meillä. Vielä kuitenkin jäi asioita tekemättä ja ihmisiä näkemättä, mutta niin kai se aina menee. Ei kaikkea ehdi tehdä vaikka asuisikin Helsingissä.
Kaiken kaikkiaan oli aivan erinomainen loma. Joka päivä oli jotain tekemistä, vaikka harvemmin tuntui olevan kiire. Tärkeimmät asiat tuli tehtyä, joitakin vielä moneen otteeseen. Kiitos kaikille ketä tapasin, teitä on aina ihana nähdä. Tietysti olisi kiva nähdä ja tehdä vielä enemmän, mutta nämä lomat menee aina nopeammin kuin osaa kuvitella. Perheenjäsenille vielä: olette kaikki minulle todella rakkaita ja tärkeitä. Istun nyt yksin Lontoon lentokentän loungessa, josta isä on jo lähtenyt omalle portilleen, ja mietin perhettä. Mietin, että olisi kiva, jos teidän kanssa voisi viettää enemmän aikaa. Ehtisihän sitä paljon paremmin jos asuisi samassa maassa (vai ehtisikö?). Nämä tapaamiset ovat pikaisia, eikä sitä aina tule juteltua tarpeeksi. Toisaalta tiedän myös sen, että poissa ollessani olen oppinut kuinka paljon perhe minulle merkitsee. Vaikkei jutella kamalan usein, eikä aina tiedetä, mitä toisillemme kuuluu, se yhteinen aika on aina yhtä ihanaa. Perhe on aina perhe. Samoin kuin hyvät ystävät pysyvät läheisinä, vaikka heitä tapaisi vain harvoin.
Nähdään taas pian!
2 kommenttia:
Etäisyys tuo läheisyyttä. Ja kuten sanot, perheen merkitys vain kasvaa kun ei ole jatkuvasti mahdollisuutta tavata. Lähellä olevia ystäviä ja omaisia on usein todella vaikea tavata, kaikilla on oma aikataulu, työ ja harrastukset. Kun itsellä ei ole erityistä aikataulua ja on valmis joustamaan, tapaakin ihmisiä. Nyt kun itse olin töissä koko sinun loman ajan, oli todella ihanaa ettet ollut tunkenut iltojasi täyteen ohjelmaa niin ehdimme tavata ja syödä yhdessä. Se oli kivaa ja kodikasta, niin ravintolassa kuin kotonakin. Tulin töistä päänsärkyisenä, mutta sekin tuntui katoavan kun sai ruokaa ja hyvää seuraa! Rakastan sinua Pia niin paljon etten sitä osaa oikein sanoa. Ja vaikka joskus sanon sinua vahingossa Josieksi, tiedät että sekin on vain rakkautta, koska Josie on maailman rakkain koira.
Luulen että sinun viihtymisessä oli jotain samaa kuin minun viihtymisessä sinun luonasi Ste-Annessa. Jaamme viikon verran sinun pienen huoneesi, sehän on tavallaan epämukavaakin. On vain hyvä tunne, ilman sanojakin.
Nämä yhteiset lomat milloin kenenkin perheenjäsenen kanssa ovat minun elämäni tärkein sisältö. Niitä muistellessa jaksaa taas Intian arkea seuravaan tapaamiseen saakka.
Lähetä kommentti