torstai 8. heinäkuuta 2010

Terveisiä Bangaloresta!

Kun kerta olen täällä nyt pidempään, on tarkoituksena että päästäisiin vähän enemmänkin reissaamaan ja että näkisin muutakin Intiaa kuin Chennaita.  Tänä viikonloppuna on siis ensimmäinen matka, suuntana Bengalore ja Mysore.  Lähdimme aamulla koko joukko Babun kyydissä ensin kohti Salcompin tehdasta, jonne jätettiin isä (pikaisen kahvin ja kierroksen jälkeen) ja jatkoimme äidin kanssa matkaa Bengaloreen.  Saavuimme vaatimattomaan mutta somaan ranskalaisten pitämään bed & breakfastiin reippaasti puolenpäivän jälkeen, koska Bengaloren sekava liikenne ja yksisuuntaiset tiet sekoittivat kuskin ja meidät täysin.  Söimme täällä myöhäisen lounaan (jossa ei mitään kehumista) ja lähdimme kävelemään Commercial Streetiä kohti, joka oli kuulemma n. 15min kävelymatkan päässä, ja ainut suositeltu shoppailupaikka.  Meillä kesti sinne varmaan pari tuntia kävellä, tosin harhailimme välillä väärään suuntaan.  Löysimme kuitenkin kadun, joka oli täynnä samanlaisia myymälöitä ja kojuja mitä kaikkialla näkee.  Emme siis jääneet shoppailemaan, mutta oltiin tyytyväisiä, että löysimme sinne vihdoin.


Eikä muuta kuin rikshaw-kyydillä kahville lepuuttelemaan jalkoja!  Samalla löytyikin se alue, missä kaikki isommat kaupat ja ostoskeskukset ovat.  Kahvin jälkeen lähdimme siis tutkimaan vieressä näkynyttä mallia, joka oli kyllä aivan toista luokkaa kuin Chennaissa olevat.  Sieltä löytyi kauppojen ja kummituslinnan lisäksi elokuvateatteri, ja meidän ajoitus olikin siinä mielessä hyvä, että yksi leffa pyöri juuri silloin: hindin kielinen romanttinen komedia, I Hate Luv Storys.  Sankarina oli naistenmies, joka ei uskonut rakkauteen vaikka työskenteli romanttisten bollywood-leffojen parissa.  Kunnes tapaakin naisen, joka muuttaa kaiken.  2,5 tunnin aikana nähtiin paljon haikailua ja surumielisiä kasvoja, kunnes lopulta sankari ja sankaritar päätyivät onnellisesti yhteen.  Tässä näyttely oli paljon parempaa kuin teatterissa, ja olin taas positiivisesti yllättynyt.  Tietysti se oli vähän pitkävetistä kun jatkuvasti jomman kumman sydän särkyi, ja huumoria oli aika vaikeata seurata, tällä kertaa lähinnä kielen vuoksi.  Onneksi välillä mukaan tungettiin joitain sanoja englanniksi (esim I love you), niin tarinassa pysyi mukana ja jotkut vitsitkin ymmärsin.  Luulen, että se oli ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa amerikkalainen romanttinen komedia.

3 kommenttia:

Karina kirjoitti...

Erona amerikkalaisiin kevytelokuviin on elokuvatähtien koulutustaso. Kukaan ei kai ole opiskellut näyttelemistä, mutta ainakin sankarittaret on jotain Master of Economics tai Political Sciences Oxfordista tai Yalesta. Ja sen lisäksi Miss Maailma tai Miss Universun.Ja sitten tekevät PhD:n ja menevät naimisiin ja jatkavat upporikkaana elämistä mitä sitten tekevätkin. Se on hyvin erikoista.

Ukki kirjoitti...

Kertoneekohan Karina tässä satuja. Intian ihmeet ovat lumonneet, Missejä ja tohtoreita kasvaa joka oksalla. Puuttuu vain että avioiduttuaan saisivat varallisuuden lisäksi myös puoli valtakuntaa.

Karina kirjoitti...

Ei ihan satuja kerrota. Intia on demokratia eikä kukaan voi saada puolta valtakuntaa. Mutta näyttelijästä voi hyvin tulla osavaltion tai vaikka valtion edustaja. Chennain oppositiopuolueen johtaja Dr.J.Jayalalitha on entinen näyttelijätär. Samoin Tamil Nadun 86-vuotias Chief Minister M.Karunanidhi on entinen näyttelijä. Siksi on parempi että koulutus on jotain muuta kuin näyttelijäkoulun diplomi.