Thanksgiving

Pääsin viime viikolla pitkästä aikaa viettämään ihan aitoa amerikkalaista thanksgivingiä Andrean perheen kanssa. Pakkasimme auton takakontin täyteen ruokaa torstaiaamuna, haimme Andrean isoäidin ja poikaystävän ja suuntasimme kohti New Hampshirea jälleen. Joka vuosi Andrean äidinpuoleinen suku kerääntyy sinne viettämään thanksgivingiä yhdessä. Saavuimme puolenpäivän aikaan ensimmäisinä vieraina, koska ruoanlaitossa kaivattiin apua. Pikkuhiljaa serkkujen ja tätien määrä talossa kasvoi, kunnes lopulta kaikki olivat paikalla. Kolmen maissa ruoka oli valmista ja yhteensä 17 henkeä kerääntyi pöydän ääreen syömään.

Kuten kuuluukin, tarjolla oli kalkkunaa, perunamuusia, bataattimuusia ja muita vihannesruokia. Kaikki oli herkullista ja täyttävää. Ruoan jälkeen nuorempi sukupolvi hätyytettiin keittiöstä, sillä välin kuin jälkiruokaa valmistettiin. Jälkiruoaksi oli perinteiden mukaan erilaisia kurpitsaherkkuja ja muita kakkuja. Kaikkea ruokaa jäi kamalan paljon - jokainen perhe sai jämiä mukaansa - ja jokainen poistui täyden vatsan ja hyvän mielen kera.

Seuraavana päivänä vietimme vähemmän virallista thanksgivingia Trevorin äidin luona. Sinne kerääntyi Andrean kavereita, jotka tapasin ensimmäistä kertaa, ja valmistimme yhdessä perunoita, kalkkunaa ja kastiketta. Thanksgiving on monille amerikkalaisille vuoden tärkein juhla, ja minä ainakin tulen muistelemaan tämän vuoden thanksgivingia hyvällä.

(Tämä juttu tulee pari viikkoa myöhässä. Luulin julkaisseeni tekstin, mutta ilmeisesti painoinkin "tallenna" nappia. Pahoitteluni.)

Matka Maineen

Tänä viikonloppuna oli jo amerikkalaisen thanksgivingin vuoro. Tämä tarkoittaa sitä, että Laird Hall tyhjeni huomattavasti kun kaikki amerikkalaiset menivät koteihinsa viettämään sitä, ja useimmat kanadalaiset lähtivät ihan vaan sen takia että niin moni oli poissa. Andrea kutsui minut Maineen viettämään kunnon amerikkalaista thanksgivingia perheensä kanssa. Ystäväni Joel asuu lähellä Andreaa New Hampshiressa ja kutsui tyttöystävänsä sinne viikonlopuksi, ja Andrean poikaystävä Trevor oli käymässä viime viikolla McGillissä.

Niinpä keskiviikko-aamuna Andrea, Trevor, Joel, Ana ja minä pakkauduimme Andrean autoon ja suuntasimme kohti Amerikkaa. Matka sujui mukavasti ja ongelmitta Andrean ja Joelin vuorotellessa kuskina, ja 5 tunnin ajon jälkeen saavuimme Joelin kotiin New Hampsherissa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä kävi toisen kotona. Tuntuipa kummalliselta ajatella, että vaikka tunsimme toisemme niin hyvin ja asuimme yhdessä, emme olleet koskaan edes nähneet missä toiset asuvat. Jätimme Joelin ja Anan sinne ja jatkoimme kolmisteen matkaa.

45 minuutin päästä olimmekin jo Mainessa ja vietyämme Trevorin kotiin, saavuimme Andrean etupihalle. Koti on vain parisataa metriä rannasta alueella, jossa monet taloista ovat pelkästään kesäisin käytössä. Minulle on kerrottu, että ennen kaikki talot olivat enintään kaksikerroksisia puutaloja, mutta nyt tänne on ruvennut muuttamaan rikkaampia perheitä jotka rakennuttavat isompia ja hienompia taloja. Shryockit asuvat talossa, joka on juuri ja juuri tarpeeksi iso neljälle hengelle. Sen jälkeen kun molemmat lapset muuttivat kotoa, Andrean vanhemmat ovat asuneet täällä kahdestaan koiran ja neljän kissansa kanssa. Tämä on oikein viihtyisä ja soma koti, mutta nyt ymmärrän kuinka iso muutos dormiin muuttaminen oli Andrealle.

Kun saavuimme perille, Andrean isä oli valmistanut meille päivällisen, eikä kummankaan meistä tarvinnut edes ajatella ruoanlaittoa tai tiskausta. Saimme nukkua kunnon yöunet erillisissä huoneissa ja aamulla käydä yksityisessä kylpyhuoneessa suihkussa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta näistä on valtavasti iloa kun on tottunut dorm-elämään.

Arkipäivän ongelmat

Joka päivä kokee samoja arkisia ongelmia joita Suomessakin täytyy miettiä.

Herätyskello on tunnetusti useimpien nuorien pahin vihollinen. Se soi aina liian aikaisin, ja torkkua pitää painaa ainakin kolme kertaa ennen kuin huomaa että on oikeasti pakko nousta tai tulee kiire. Luentosalit ovat niin lähellä, että on helppo nousta jopa 10 minuuttia ennen luentoa, vaikka tietääkin että se tarkoittaa kiireistä ja epämielyttävää aamua. Minä tarvitsen aamupalan joka päivä, joka vaikeuttaa myöhään heräämistä vielä enemmän. Useimmiten nappaan bagelin ja teen luennolle mukaan, ja olenkin huomannut että vedenkeittimestä on viimeisen 1,5 vuoden aikana tullut oleellinen osa elämää.

Joka aamu toivon, että joku niistä kolmesta suihkusta jossa lämpötila pysyy tasaisena on vapaana. Jossei ole, pitää päättää kestääkö käydä suihkussa vasta aamuluennon jälkeen, vai kestääkö sen että suihku vaihtelee kuumasta kylmään. Suihkun jälkeen vaatteiden valinta on vaikea päätös. Ulkona lämpötila kylmenee koko ajan, mutta sisällä lämmittimet toimivat täydellä teholla. Matka luentosaleihin on lyhyt (ulkona täytyy olla alle 5 minuuttia) joten sitä varten tuntuu turhalta pukeutua lämpimästi kun sisällä kuitenkin joutuu riisua ulkovaatteet.

Ruoka hankaloittaa elämää jatkuvasti. Totuin Töölössä siihen että joka ilta täytyy tehdä itse ruokaa, eikä aina jaksa. Joskus tulee syötyä pakasteruokaa tai pelkkää leipää päivälliseksi. Täällä on sama ongelma, mutta lounas pitäisi myös keksiä jostain itselle joka päivä ja jääkaappitilaa on rajoitetusti, joten ylimääräinen ruoka yleensä menee hukkaan. Kämppiksestä on tässäkin asiassa paljon hyötyä. Voi sopia kuka tekee ruokaa milloinkin, ja kahden ihmisen annos on helpompi tehdä kuin yhden.

Siivoaminen ja pyykien peseminen on myös paljon helpompaa kaksin. Töölössä en millään jaksanut pestä pyykkejä vaikka puhtaat vaatteet uhkasivat loppumaan, mutta kun kämppis pesee pyykkejä, itsekin motivoituu. Pesukoneeseen muutenkin usein jää tilaa, joka täyttyy sitten toisen ihmisen vaatteista. Siivoaminen on myös asia joka jäi helposti tekemättä Töölössä. Andrea kuitenkin pitää huolen siitä, että meidän huone siivotaan ainkin pinnallisesti joka päivä ja kunnolla kerran viikossa. Joka aamu petaamme sänkymme ja joka toinen päivä on minun vuoroni tiskata astiat. Pitää kyllä myöntää että tuntuu hyvältä kun on siisti huone, etenkin kun vierailee toisten huoneissa, joissa vuodevaatteet ja tiskit lojuvat missä sattuu. Luulen, että on helpompi siivota dormi kuin oma makuuhuone kotona, koska dorm on ainoa huone, jota ei jaa muiden kanssa. Kotona voi olla olohuoneessa jos makuuhuone on sotkuinen, mutta täällä ei oikein ole muuta paikkaa jossa voisi olla yksin. Dormit ovat myös sen verran pieniä, että jos edes sänky on jäänyt petaamatta, koko huone näyttää sotkuiselta, eikä huoneessa viihdy.

Autosta hyötyä

Kun Andrea tuli takaisin thanksgiving viikonlopun jälkeen, hän toi auton mukanaan. Tämä helpottaa elämäämme suunnattomasti. Ennen olimme täysin bussien varassa. Busseja on helppo käyttää, mutta ne rajoittavat tekemisiä paljon, koska niillä kestää kauan matkustaa kaikkialle, pitää vaihtaa busseja ja niihin on pakko ehtiä.

Kerroin aikaisemmin, että tältä kampukselta kulkee bussi suoraan ruokakaupan luo keskiviikkoisin. Tällöin on kuitenkin aika ikävä käydä ruokakaupassa, koska on kiire ehtiä bussiin, ja ruokakauppa on täynnä opiskelijoita etsimässä ruokaa. John Abbottin opiskelijat käyvät samassa ruokakaupassa noin tuntia ennen meitä, niin valikoimatkin ovat melko huonot. Elokuviin mennessä pitää valita elokuva, joka loppuu ennen iltaseitsemää että ehtii viimeiseen bussiin. Samoin viimeinen bussi mallista lähtee ennen kuin kaupat sulkevat. Tuntuu hyvältä, että - vaikkei oikeasti menisi minnekään kovin usein - on vapaus käydä missä vaan kaupassa koska vaan, huolehtimatta siitä ettei jaksa kantaa kasseja bussissa tai siitä ettei ehdi viimeiseen bussiin.

Andrea toi myös poikaystävänsä kotoa thanksgiving viikonlopun jälkeen. Kun seuraavana viikonloppuna hänen piti lähteä takaisin kotiin, oli huomattavasti halvempaa ostaa bussilippu Vermontin Burlingtonista, ja ajaa Vermontiin, kuin mennä bussilla suoraan Montrealista. Ajoimme Andrean ja hänen poikaystävänsä kanssa siis Amerikkaan ja takaisin viime sunnuntaina. Lähdimme 8.30 aamulla ja olimme takaisin huoneessamme klo 14 maissa. Rajan ylittäminen molempiin suuntiin oli helppoa. Edessämme oli vain 2 autoa eikä rajavartiat kysele paljoa kun on todistus siitä että käy koulua McGillissä. Minä olin kuitenkin vaikeampi tapaus kuin Andrea, koska olen USAn permanent resident, mutta kotini on Suomessa ja asun Montrealissa. Sen kummempia ongelmia ei ollut kuin hämmennystä minun tilanteeni takia. Rajan ylitys molempiin suuntiin kesti alle 20 minuuttia.

Ihmeellistä että saatoimme käydä toisessa maassa ja tulla takaisin ennen kuin useimmat kavereistamme olivat edes heränneet.

Manaus

Manaus oli enimmäkseen sellainen kuin olin kuvitellut sen olevan äidin ja isän kuvausten perusteella. Ihmiset puhuvat vain portugalia ja ovat melko köyhiä, ilma on kuuma ja kostea, eikä kaupungissa ole paljoakaan tekemistä. Vaikka osasin odottaa sitä, oli kummallsta olla niin selkeästi osa vähemmistöä, kun kukaan ei puhu tuttua kieltä ja kaikki ovat ruskeaihoisia. Oli outoa ajatella, että vanhempani asuvat siellä, ja sellaista se on heille joka päivä. Minun piti aina välillä muistuttaa itseäni siitä, että olen vanhempieni kotikaupungissa, enkä eksoottisella lomalla. Tiet olivat minusta yllättävän hyväkuntoisia vaikka kukaan ei tuntunut piittaavan liikennesäännöistä. Pelästyin päivittäin kun autot vaihtoivat kaistoja miten sattuivat ilman vilkkuja ja puolet autoista ajoi muuten vaan turvallisesti keskellä kahta kaistaa.

Jokiristeily oli ainutlaatuinen, upea kokemus, jonka tulen muistamaan varmasti aina. Tärkeämpää kuitenkin oli nähdä missä ja miten äiti ja isä asuvat. Vaikka Ponta Negran blogia päivitetään ahkerasti (kiitos siitä) ja jutut ovat kuvaavia, Manauksessa käyminen oli kuitenkin oleellista kaiken ymmärtämiseen. Se on mukava paikka ja ihmiset ovat ystävällisiä, mutta ymmärrän hyvin, ettei siellä hirvittävän montaa vuotta viihdy ellei ole jotain tekemistä eikä osaa portugalia.

Matka sujui hyvin ja oli todella kiva nähdä perhettä, mutta oli myös kiva tulla takaisin. Vajaan kahden kuukauden aikana Mac kampus on muuttunut kodiksi, oli ehtinyt tulla vähän ikävä huonetta ja ihmisiä.

Valmistautumista

Viimesen kuukauden aikana ei olekaan tullut päivitettya blogia kun on ollut paljon touhuamista. Ensimmäiset kokeet olivat kaksi viikkoa sitten. Biologian ja fysiikan midtermeihin valmistauduimme siis tietämättä oikein mitä odottaa. Biologiassa pidettiin luentosalissa 50 minuutin koe, jossa piti lyhyesti selittää termejä. Fysiikan koe oli stressaavampi tilanne. Kahden tunnin koe (40 monivalinta kysymystä) "tanssisalissa", jossa kaikkien kokeiden pitäisi olla. Se on iso kylmä tila, jossa oli 150 pulpettia ja 5 valvojaa.

Samalla kun täällä valmistauduttiin kokeisiin, valmistauduttiin myös kanadalaiseen thanksgivingiin. Sen kunniaksi maanantain luennot oli peruttu ja useimmat opiskelijat olivat lähdössä kotiin keskiviikon kokeen jälkeen. Minä olin lähdössä tapaamaan vanhempia Manaukseen aikaisin torstai aamuna. Ennen sitä piti kuitenkin etsiä terveysklinikka ja varata aika keltakuumerokotukselle, ja pestä pyykit että olisi matkalla jotakin puhdasta päällepantavaa.

Keltakuumerokotus oli helppo homma kun sain päätettyä mihin Montrealin kolmesta mahdollisesta paikasta halusin mennä. Pyykit oli vaikeampi juttu. Jokaisessa kerroksessa on pesukone ja kuivauskone - huhun mukaan ensimmäisessä kerroksessa on kaksi kutakin. Jos joku on jo käyttämässä koneita, voi omat pyykit laittaa viereen jonottamaan, ja toivoa että viesti menee perille. Yleensä joku kuitenkin ehtii pesukoneelle pari minuuttia aiemmin ja laittaa omat vaatteensa pesuun. Tämä siis jos koneet sattuvat toimimaan. Meidän kerroksella pesukone on ollut rikki puolet kerroista kun olen sitä koittanut käyttää.

En saanut pyykkejä pestyä ennen lähtöäni. Onneksi on kämppis, joka on tuonut koko valtavan vaatevarastonsa kotoa, on samaa kokoa, ja lainaa vaatteitaan enemmän kuin mielellään.

Arkea

Koska olen täällä varsinaisesti opiskelemassa, ajattelin vähän selventää, mitä se täällä oikeastaan tarkoittaa. Nyt kun kaikkia aineita on ollut parikin kertaa, osaan ehkä vähän paremmin kertoa opinnoista. Joinain päivinä koulua on vain 1,5 tuntia, toisina päivinä 9. Joskus koulu loppuu vasta puoli seitsemän illalla. Maanantait ovat pahimpia, tiistait ja torstait helpoimpia. Se sopii minulle oikein hyvin. Kun on päässyt maanantaista ohi, pahin on takana ja edessä on ihan mielyttävä viikko.

Tavalliset luennot ovat toistaiseksi ainakin tarkoittaneet yksinkertaisesti sitä, että professori on luentosalin edessä puhumassa, käyttäen joko tietokonetta tai liitutaulua apunaan. Kysymyksiä saa vapaasti esittää, ja useimpia proffia ei haittaa jos poistuu luokasta käymään vessassa tai hakemassa juotavaa. Luennot ovat 50 tai 80min pitkiä.

Luentojen lisäksi jokaisessa aineessa on myös laboratorioita. Matikassa nämä ovat grad-oppilaan opettamia tunteja, jossa näytetään miten tehtäviä tehdään yksityiskohtaisemmin - nämä ovat saman tyyppisiä kuin matikan tunnit lukiossa, ovat jopa tavallisessa luokkahuoneessa eikä luentosalissa. Muissa aineissa näillä tunneilla tehdään kokeita, jotka liittyvät luennoiden aiheisiin. Fysiikassa näiden lisäksi on vielä kerran viikossa "conference", joissa tehdään koko tunnin tehtäviä kirjasta, ja professorilta voi kysyä kysymyksiä. Labit ovat tunnin, kahden tai kolmen pituisia, riippuen aineesta.

Kaikkien 1. vuoden (freshman) opiskelijoiden on käytävä samat pakolliset kurssit. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on luennot samaan aikaan, ja salissa on kaikki 100-150 fresmania. Labeja on eri aikoihin, niin että niissä on n. 30-50 opiskelijaa. Ensi vuonna, kun pitää valita pääaine, kursseilla tulee olemaan paljon vähemmän opiskelijoita. Kuulemma joskus saattaa olla vain 20 ihmistä yhdellä kurssilla.

Useimmat ensimmäisen vuoden opiskelijat asuvat dormeissa kampuksella. Olen tavannut pari ihmistä, jotka asuvat jossain lähellä Ste. Annessa yksin, ja joku asuu jopa Montrealin keskustassa. En voisi kuitenkaan kuvitella tekeväni tätä, koska useimmat kaverit kuitenkin tapaa kampuksella vapaa-ajalla. Jos asuu jossain muualla, ei vietä juuri ollenkaan aikaa kampuksella muuten kuin luentojen aikana. Vanhempia opiskelijoita asuu Ste. Annessa paljon. Heillä on joko kerrostalo asuntoja tai talo, jossa asuu useampia ihmisiä kuten Antilla Penn Statessa.

Lemmikkiä ikävä

Puhumme usein Andrean kanssa lemmikeistämme, ja kuinka niitä on ikävä. Minulla on ikävä Josieta, Andrealla taas on kissoja, kaloja ja koira, joita on ikävä. Monilla muillakin meidän kavereilla on kotona eläimiä, joita on ikävä. Dormeissa ei saa pitää lemmikkejä, eikä tänne sellaisia oikeastaan mahtuisikaan. Silti olemme haaveilleet sellaisen hankkimisesta, koska koti ilman eläintä tuntuu melko tyhjältä.

Kävimme tänään taas porukalla mallissa, ja kun lemmikkikauppa tuli vastaan, meidän oli pakko käydä siellä. Amerikassa eläinkaupoissa myydään melkein aina eläimiä - lintuja, kaloja, hamstereita, koiria, käärmeitä, melkein mitä vaan. Näin pienen beagle-pennun kopissa, Joel leikki linnun kanssa, joka näytti aivan hänen linnultaan, ja kaikille tuli hirveä hinku ostaa lemmikki. Hetken harkitsimme jopa gerbiilin hankkimista Andrean kanssa, mutta meidät saatiin onneksi puhuttua ympäri. Sen sijaan, päädyimme siihen, että helppohoitoinen kala olisi ihan ok. Nyt kolmessa huoneessa Laird Hallissa on pieni kulho, jossa on vettä ja pieni kala. Tuntuu vieläkin kotoisammalta nyt kun on edes joku lemmikki huoneessa - eikä sitä tarvitse edes ulkoiluttaa.

Tähtiä katselemassa

Mainitsin aikasemmassa tekstissä, että kampuksen lähellä on metsä, arboretum. Kuten useat rakennukset ja asiat tällä alueella, se on ainakin osittain McGillin omistama. Woodsmenit pitävät harjoituksia siellä, ja punaiset McGill security SUVt tekevät iltaisin kierroksia. Periaatteessa arboretum on auki auringonnoususta auringonlaskuun, mutta olemme huomanneet, että kampuksen vartijat ovat melko rentoja ja vanhemmat opiskelijat ovat kertoneet, että siellä on todella mukavaa viettää aikaa pimeän aikaan. Koska kaksi kaveria meidän porukastamme oli lähdössä viikonlopuksi Ottawaan ja yhden kaverin sisko oli käymässä Amerikasta, päätimme keskiviikkona mennä pienelle seikkailulle metsään. Tungimme kaksitoista ihmistä yhdeksältä illalla kahteen autoon, ja ajoimme arboretumin portille. Sieltä kävelimme noin 10min kunnes tuli vastaan houkuttelevan näköinen pelto, jonne asetuimme makaamaan. Oli kirkas, melko lämmin ilta, katselimme tähtiä ja juttelimme keskenämme pari tuntia. Eikä punainen McGill security SUV edes hidastanut ajaessaan ohi.

Sähkökatkos

Joka päivä on ollut aivan erilainen ilma ulkona - joskus on kylmä ja tuulee, joskus kuuma ja kosteata. Eilen oli 30 astetta ja kostea ilma. Etenkin kun on lähinnä vain lämpimiä vaatteita, sellaisena päivänä ei halua tehdä muuta kuin istua huoneessa, ikkunat auki, kylmä juoma kädessä, ja katsoa telkkaria. Eilen kuitenkin herättiin siihen että huoneessa oli kamalan kuuma ettei pystynyt enää nukkua. Tuuletin oli mennyt yöllä pois päältä emmekä tienneet mitä kello oli kun sekin oli sammunut. Aamutokkurassa meillä kesti hetken tajuta, että sähkö oli katkennut. Ilmeisesti sähköt olivat katki koko rakennuksesta oravan takia, ja ilmeisesti sähkökatkokset eivät ole harvinaisia täällä. Koulun ohjekirjassakin suositellaan patterilla toimivaa herätyskelloa, koska sähkökatkos ei ole syy luennoista myöhästymiselle.

Kursseista

Koulu on nyt siis virallisesti alkanut. Ensimmäisillä luennoilla ei tehty muuta kuin annettiin kurssin aikataulu ja kerrottiin vähän tulevasta vuodesta ja mitä luennoilla tapahtuu. Heti seuraavana päivänä alkoivat luennot. Minulla on matikkaa (differentiaalilaskentaa), kemiaa, fysiikkaa, biologiaa ja kerran viikossa freshman seminar, jossa tulee joka kerta eri ihminen luennoimaan aiheesta, joka liittyy ympäristötieteisiin. Kaikki kurssit ovat alkeiskursseja, eli ei haittaa, vaikkei olisi juurikaan opiskellut ainetta ennen. Useimmat ovat opiskelleet lukiossa kahta luonnontiedettä ja pitkää matematiikkaa, eli suuri osa aineistosta on tuttua ainakin aikataulun perusteella. Minä luin biologiaa ja fysiikkaa pitkän matikan lisäksi, eli näissä aineissa ei pitäisi olla suurempia ongelmia tänä vuonna.

Ostimme eilen kaikki koulukirjamme koulun kirjakaupasta. Kirjat ovat isoja, painavia ja kalliita. Uudet kirjat maksavat lähes $150/kappale. Kirjakaupassa on kuitenkin onneksi jonkin verran käytettyjä kirjoja, jotka ovat n. puolet halvempia. Melko suuri muutos silti viime vuodesta, kun kaikki kirjat olivat 100-sivuisia paperikantisia. Vaikka eivät nekään aivan halpoja olleet.

Lisää busseista

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä, joka ei oikeastaan tarkoita mitään. Minulla oli biologiaa ja matikkaa, jotka molemmat kestivät 20 minuuttia, ja jotka sisälsivät vain aikataulujen jaon. Näiden jälkeen, menimme Andrean kanssa keskustaan kampusten välisellä bussilla, joka kulkee 45 minuutin välein. Kun olimme valmiita palaamaan kotiin, oli kello sen verran, että bussi oli juuri lähtenyt. Päätimme olla rohkeita, ja kokeilla miten pääsisimme takaisin julkisia käyttäen. 35 minuutin jälkeen emme olleet vieläkään löytäneet bussipysäkkiä, jolloin turhauduimme ja luovutimme. Juoksimme takaisin McGill-bussin pysäkille, toivoen että vielä ehtisimme. Saavuimme 2 minuuttia liian myöhään, ja näimme kun bussi ajoi ohi. Harkitsimme vielä kerran julkisen bussin etsimistä, mutta emme enää jaksaneet nousta. Kun vihdoin pääsimme bussiin, matka takaisin kampukselle kesti 1,5 tuntia (kun matka keskustaan kesti 40min), jona aikana ehti tulla nälkä ja kylmä. Takasin kampuksella pari kaveria kysyi miksi näytimme niin ärsyyntyneiltä. Lyhyen selostuksen jälkeen, he tyynesti totesivat "Olisihan teidän pitänyt tietää sen kestävän niin kauan, kello 17 on ruuhka-aikaa." Niinpä niin, mutta kun meidän piti ehtiä siihen 15.15 bussiin.

"En tiiä mitä bussia käyttää täällä" "Kato ytv.fi"

Viimeisen kolmen vuoden aikana, julkiset liikennevälineet ovat tulleet minulle tutuiksi. Olen käyttänyt bussia tai ratikkaa lähes joka päivä, ja www.ytv.fi:n reittiopas on ollut korvaamaton apuväline. Andrea ei ole koskaan ollut julkisessa bussissa. Eilen yhdistimme taitomme ja lähdimme etsimään lähintä ostoskeskusta. Puoli tuntia yritin epätoivoisesti etsiä internetin avulla jotakin paikallista reittiopasta, joka kertoisi suoraan miten pääsee osoitteesta osoitteeseen, mutta turhaan. Kun vihdoin selvitimme, miten ostariin pääsee, matka oli helppo. Kahden minuutin kävely bussipysäkille (joka on kätevästi päätepysäkki), $1,75 bussikuskille ja odottelemaan linjan viimeistä pysäkkiä. Bussi pysähtyi suoraan Fairview mallin eteen, ja vietimme mukavan päivän shopaten.

On hyvä oppia käyttämään paikallisia julkisia kulkuneuvoja, sillä vaikka meidän läheltä kulkeekin vain pari bussia, niitä on pakko käyttää jos ei omista autoa. Klo 7-18.15 kulkee ilmainen kampusten välinen bussi, ja ilmeisesti kerran viikossa pääsee ilmaisella bussilla ruokakauppaan tai ostoskeskukseen. Näistä emme ole vielä kuulleet sen kummemmin. Muuten on kuljettava julkisilla. Viimeinen julkinen bussi keskustan ja Ste-Annen kylän välillä menee yhden maissa. Siitä ei kuulemma kannata myöhästyä, jollei ole yöpaikkaa varattuna Montrealista. Koitan välttää.

Woodsmen

Lyhyen bussi- tai pyöräilymatkan päässä kampuksestamme on ihan kunnon metsä. Paljon puita ja polkuja, pelto ja jopa hirsimökki. Meidät vietiin sinne eilen katsomaan kun yksi koulumme parhaista urheilujoukkeista esitteli taitojaan. Joukkue on kuulemma yksi Pohjois Amerikan parhaista, ja Mac isännöi kilpailuja joka vuosi. En kuitenkaan tiedä kuinka ylpeä näistä asioista kuuluu olla, kun on kyseessä lumberjack-joukkue. Kisoissa on erilaisia lajeja - yhden ja kahden hengen puun sahaus, puun hakkaaminen, nuotion sytyttäminen ja veden kiehauttaminen, kirveen heitto...En ole koskaan ajatellut, että joku voisi olla näiden lajien ammattilainen, mutta ainakin yksi mies McGillistä tienaa nykyään rahansa lumberjack-kisojen avulla. Kuulostaa lähes yhtä oudolta kuin vaimonkanto ja saappaanheitto.

Ensimmäiset kuulumiset

Olen tässä miettinyt mikä olisi järkevin tapa olla yhteydessä Suomen sukulaisiin ja tuttuihin. Nyt kun olen lähettänyt n. viidelle eri ihmiselle suunnilleen saman e-mailin ja kertonut samat asiat vielä monille kavereille chatissa, päätin, että ehkä blogin pitäminen voisi sittenkin kannattaa.

Kuten äidin ja isän blogista (praiadapontanegra.blogspot.com) käy ilmi, olen nyt muuttanut McGillin Macdonald kampukselle asumaan. Macdonaldin, eli Macin (ei McDonald's eikä Mäkki - nämä ovat nimiä tunnetulle hampurilaisketjulle) kampus on pieni vihreä alue, joka jaetaan quebecilaisen John Abbot collegen kanssa. Olemme saaneet kämppikseni Andrean kanssa huoneemme melko kotoisaksi. Kävimme heti toisena päivänä ostamassa tyynyjä, mattoja ja ruokaa varastoon. Tulemme todella hyvin toimeen Andrean kanssa, tunnumme olevan hyvin samantyyppisiä ihmisiä. Muutenkin tapaamani ihmiset ovat vaikuttaneet mukavilta, vaikka vielä ei voi ollenkaan tietää kenen kanssa sitä loppujen lopuksi oikeasti viettää aikaa.

Tämä viikko on ollut pelkästään orientaatiota. Olemme kiertäneet tietokoneluokat ja käyneet läpi miten kirjasto toimii, kuulleet monia tervetuliaispuheita ja käyneet "downtown" kampuksella. Mitään järin uutta tai yllättävää tietoa ei ole tullut mistään suunnasta, vapaa-aikaa on ollut todella paljon, ja alkaa pikkuhiljaa olla sellainen olo, että ihan oikea koulu voisi jo alkaa. Tiistaina on ensimmäiset luennot. Saa nähdä muistaako enää viikon päästä miksi ihmeessä halusikaan tämän orientaatioviikon loppuvan.